Muljahti mieleen tää sepustus tässä yks päivä. Mä jotenkin vaan puotin tän jutun käsistäni, tuntu kai etten mä tarvia tätä henkireikää enää. Nyt mietin, että pitäskö tällä tuotokselle kirjottaa arvosensa loppu, niinko "missä hän on nyt" meiningillä.

Mä siis laskin tän hässäkän käsistäni reilu kaks vuotta sitten toukokuussa, tai niin ainakin toi viimesimmän päivityksen päivämäärä antaa ymmärtää. Mä en tietty mitään tarkkaa enää muista mitä sen jälkeen tapahtu, mut kohokohdat kyllä. Elikkä.

Mä kävin ne testit sillon keväällä 2009 ja ne anto tiettyjä viitteitä tietyistä asioista. Osa yllätyksiä osa ei. Mä kävin muutaman kerran vielä sillä ammatinvalintapsykolla ja se tavallaan autto mua tekemään konkereettisia päätöksiä mun tulevaisuuden suhteen. Osahan niistä suunnitelmista toteutu ja osa ei. En kyllä sano ettenkö olis yrittäny toteuttaa kaikkee sitä jonka päätin sillon, mutta elämä kun ei mee niinko elokuvissa.

Mut hei, ei mulle ihan huonosti käyny kuitenkaan. Loppukesästä 2009, heinäkuussa itseasiassa, mä hommasin työkokeilupaikan yhteen isohkoon lafkaan. Sain työkokeilusopparin sinne puolekstoista kuukaudeks ja sen jälkeen ne tarjos mulle määräaikasta sopimusta sinne. Mulla oli siis duuni. Seuraavaks mä yritin pariin otteeseen hakee alan koulutukseen, mut onni ei ollu myötä pääsykokeis ja varasijoille jäin, siis sillä ekalla kerralla, tokalla en päässy edes pääsykokeisiin ko ei riittäny paukku todistuksessa jolla hain. No mie jatkoin edelleen samas duunis määräaikasil soppareilla ja tykkäsin työstä.

Ko olin ollu vuoden talossa sain siirron toisiin tehtäviin, alkuun tuntu ihan kauheelle, ihan uudet jutut ja ihmiset, mut otin haasteen vastaan. Sillon mä tein päätöksen, soitin pomolle ja kysäsin oppisopimuspaikkaa. Se natsas kyllä. Nyt oon opiskellu vuoden oppisopimuksella ja noin puoltoista on jäljellä.

Huomannu, että tän opiskelun tiimoilta se sama suorittaja puskee pintaan, mut ei se mitään, hyvii numeroita ainaki tulee. Mitä mun masennusjuttuihin tulee niin moon voitolla mutten voittanu. Mut en ota ressiä, niin kauan ko olo pysyy näinki hyvänä moon tyytyväinen. Apaut vuos sitten yritin lopettaa noi mun pääkkeet. Hissukseen annosta pienentämällä, mut ko olin ollu kolme viikkoa ilman piti alottaa taas. Sen huomas mun parempi puolisko ja varsinki mä, olot alko tulla samantien takasin. Eipä siis mitään, ihmisellä uupuu serotoniiniä päästäänsä, joten annetaan sitä sille. Emmä aio kokee huonommuutta siitä että vedän lääkettä tähän vaivaan, hyvä vaan että moinen on keksitty.

Tosiaan koko härdellistä on se kolme vuotta jo. Koko se aika oli mulle kyllä käänteentekevä juttu. Mä en palautunu ihan samaks tyypiks sen jälkeen. Mut hei, onko niin tarkotuskaan? Mä en usko että on. Jos ihminen kokee noinkin voimakkaan kriisin ja muutoksen tarve fyysisellä ja psyykkisellä tasolla on noin suuri, niin lienen toivottavaaki, että ihminen muuttuis.

Se halvaannuttava antisosiaalisuuden kokemus jäi mun kaveriks jollain tapaa. Tosin ei se enää mua halvaannuta, moon oppinu elämään sen tosiasian kanssa, etten viihdy enää ihmisten parissa niin paljoa ko ennen. Mä hyväksyn sen piirteen itsessäni ja kuuntelen erakoitumisen tarvetta itsessäni, mä olen se ihminen nyt.

En mä tiedä olenko mä onnellinen, hetkittäin saattaa tuntuu siltä, mut ihan tyytyväinen mä olen. Mulla on mun perhe, koti, työ, opiskelut, ystäviäkin pari, elukat ja päämäärä.

Ois se paskemminki voinu mennä.