Eilinen oli hyvä päivä. Mulle aukes asioita. Eilen oli senki takia hyvä päivä, että tapasin pitkästä aikaa hyvän ystävän.

Tää ystävä, sanotaan sitä vaikka Luluksi, on mulle aika uus tuttavuus, mut meillä on jo historia. Meidän tutustumisen aikoihin, mä ilmeisesti aloin kipuilemaan näitä mun juttujani ekoja kertoja ja koko tutustuminen meinas mennä kiville. Mut Lulu on erilainen. Se vaistos mun haluni olla ystävä, olla sen elämässä. Lulu ei jättäny mua yksin vaikka mun oli vaikeaa itse olla olemassa sille.

No enivei, mä olin saanu illalla viestin siltä (Lulu tekee iltatyötä) kun mä olin jo nukkumassa. Se kyseli mun kuulumisia. Mä en ole ollu yhteydessä siihen reiluun kuukauteen. Me tavattiin viimeksi vain muutamaa viikkoa ennen mun romahtamista. Mä vuodatin sille tekstarina seuraavana aamuna koko jutun. Mä en voinu soittaa, kun tiesin että Lulu nukkuu vielä ja mut en kyenny odottamaan niin pitkään, että arvelisin sen olevan jo hereillä.

Mä sain vastauksen myöhemmin aamulla. Se oli just niin luontevaa ko uskalsin oottaaki ja tunsin helpotusta. Mä en vois pitää yhteyttä Luluun, jos mä en vois kertoo sille missä mä menen. Meidän ystävyys on lähteny alunperinkin siitä, että yritetään olla aidosti sitä mitä ollaan. Siinä on ollu ongelmansa, mut niinhän ihmissuhteissa aina on.

Mä kerroin sille meneväni psykologille myöhemmin iltapäivällä ja se pyys mua sen jälkeen työpaikalleen käymään. Mä olin ajatellu just samaa.

Koko mun Tätillä istumisen ajan mulla oli odottava olo. Koko puoltoista tuntia mä odotin, että mä pääsen lähtemään. Mä tajusin, että mä olin todellakin kaivannu tätä tyyppiä ja tuntu lähes piinaavalta istuu siinä penkissä juttelemassa tulevaisuudestaan teoreettiselta kantilta. Musta tuntu paljon tärkeemmältä istua Lulun työhuoneessa kahvikuppi kädessä ja marjapiirakan muruja rinnuksilla.

Kun mä vihdoin pääsin lähtemään, tuntu ko sivu mun elämässä ois kääntyny. Auringonpaisteessa mä ajoin tutulle parkkipaikalle ja tapasin nauravat silmät. Lämpimän halauksen jälkeen me juteltiin ja juotiin ne kahvit. Kaks tuntii puhuttiin kaikesta, siitä mitä oli, siitä mitä on ja mihin ollaan menossa. Ketä me ollaan ja keneksi me ollaan tulossa.

Toi tapaaminen jätti tunteen jatkuvuudesta. Mä en ole enää tässä. Mä olen myös huomenna.