Tänään tuntuu jo toisenlaiselle. Itseasiassa jo eilen illalla hokasin, että vitutus on tiessään. Päivään sisälty kaikenlaista, siis todellakin kaikenlaista. Mä en tiedä kiristikö mun hermoja toi lekuri vai Lulun tapaaminen...kumpaakin jännitin tavallaan. Mä jotenkin alitajusesti ootin, että sen suhtautuminen muhun ois muuttunu sen lomareissun jälkeen. Mut ei, Lulu oli se sama lämmin ihminen jonka mä tunnen.

Me istuttiin pari tuntii siinä kahvilassa ja juteltiin. Erikoista oli, että koko kuppila oli ko täyteen ammuttu, torilla oli joku tapahtuma samaan aikaan. Siinä täpötäydessä tilassa me juteltiin häpeilemättä ja välittämättä kuuleeko joku meidän jutut.

Vaikka musta tuntuu ettei mua ahdista enää, en mä ainakaan vielä ole sen pirteempi. Edelleen ootan että sammun tähän paikkaan. Silmät on raskaat ja vetiset, unihiekkaa täynnä. Ehkä se on vaan tää matalapaine. Vanha lonkkavaivaki anto kuulua itestään, niin ne vaan vanhan jäseniä alkaa kelit kolottamaan.

Täytyy kömpiä tekemään tästä jotain semmosta minkä olen luvannu tehä jo muutama vuos sitten. Äitienpäivä on mun viimonen deadline sen jutun suhteen. Mä tiedän miten hyvä fiilis siitä tulee mulle ja sille joka mun suoriutumista oottaa. Ja okei, ei ylimääränen rahakaan pahaa tekis.