Vitutuksesta viisastuneena tämä jaarittelu tulee copypastella omalta koneelta. En tiedä huvittaa ko mua enää palata siihen aiheeseen, jota siinä hukkuneessa merkinnässä ihmettelin.

Tosin se tuttuni jolle kerroin pari iltaa sitten masennusdiagnoosista, soitti ja juteltiin aiheesta. Saman suuntasia kokemuksia silläkin. Sosiaaliset tilanteet on vaikeita. Ei ne ennen ollu, ei ollenkaan. Moon sosiaalinen eläin, olin. Niinku se tuttuni sanoi "yleensä ihmiset on mukavia, sillon kun masentaa, kukaan ei ole mukava".

Jotain ton suuntasta koen nyt itseki. Ja eilinen huonekalukaupassa käynti oli aika kamalaa. Yleensä mä oisin intopinkeenä, sohvan ostosta ja jollain tasolla olinki, mut se siellä kaupassa olo oli tuskaa. Mun tapani moisissa tilanteissa on mennä niitä kohti, ottaa kontrolli ja viedä tilannetta eteenpäin mun haluamaan suuntaan. Nyt musta tuntu että, se myyjä saa mut vaan hermostumaan maneereillaan, ärsyttävällä puhetyylillään, nuoleskelullaan ja helevetin huonoilla vitseillään. Mä en halunnu edes katsoa siihen, kun puhuinkin sille katsoin pois. Miten vitun noloa aikuiselta ihmiseltä!!

Mä tiesin ihan tavan tarkkaan mitä mä halusin sieltä kaupasta. Multa ei vaan meinannu löytyä kiinnostusta ajaa omaa näkemystä eteenpäin. Kun mä vihdoin sain tiristettyy viimeset tahdon rippeeni, ettei meille tule jotain ihan kamalaa sohvahirvitystä ja sain taisteltua myyjältä tarjouksen joka mun mielestä oli ohittamaton, luovutin. Annoin ostosseurani tehdä ostopäätöksen ja loput.

Istuin odottamassa kotiin lähtöä. Päätä särki, liikkeen kirkkaat valot vihlo silmiä ja mua väsytti saatanallisesti. Kello oli kuus ja mä olin valmis nukkumaan.

Sain mä sentäään sen soffan jonka halusin.