Se viimonen psykologilla käynti sai mut tajuamaan jotain muutakin. Mä olen eläny täällä kotona nyt viis viikkoa hiljaisuudessa. Toki iltapäivällä huusholli herää ääniin, mut aamulla kun mä herään yksin, en halua kuulla mitään ylimäärästä ääntä. Mulle riittää koiran tuhina ja kynsien rapse lattiassa, kissan naukasu, pesukoneen ja tiskikoneen ääni, imuri. Mulle riittää tän kannettavan nappuloiden napse kun mä ladon näitä juttujani tulemaan.

Täti sano, että melun vaikutusta ihmisen psyykeeseen on tutkittu. On todettu, että sillä on voimakkaasti stressiä lisäävä vaikutus. Masennuksen syitäki voi kaivella melulle altistumisesta. Mä kyllä huomasin töissä ollessani, miten meteli vaikutti muhun. Mun oli välillä lähes mahotonta istuu tiskikoneen vieressä tai imuroida koko kämppä kerralla. Jos telkkari oli liian kovalla, siis mun mielestä, mä hermostuin. Paikat jossa oli paljon ihmisiä, taustamelua tai muuta hälyä, oli ahdistavia.

Mä juttelin melusta usein töissäkin mun työkavereiden kanssa. Mun työkaverit oli pääasiassa miehiä. Kundien on vaikee jutella keskenään tälläsistä asioista. Niistä tuntu hyvälle puhuu naiselle, joka tajus mitä ne tarkottaa. Mä tiedän, miltä tuntuu, kun tekee mieli heittää imuri seinään, kun joku tulee huudattamaan sitä sun korvan juureen just ko haluis vaan olla hiljaa. Noiden miesten vaimot, tyttöystävät ei osannu useinkaan eläytyy siihen tunteeseen, ne otti sen henkilökohtasena juttuna. Ne ei ottanu sitä tosissaan.

Täti sanoi, että nyt mä tiedän, ettei melu sovi mulle. Mun pitää ottaa se huomioon ja vakavasti mun tulevaisuuden uraa ajatellessa. Mä en enkä itse ois tajunnu sitä noin selkeesti, jos Täti ei ois sitä mulle sanonu. Vaikka mä itse tiedostin mun kaipuun hiljasuuteen ja miten mä nautin siitä, en ois välttämättä ymmärtäny, ettei mun kannata jatkossa harkita alaa jossa tuun altistumaan melulle. Nyt mä osaan välttää edes yhtä asiaa joka vie ilon mun työstä.

Mä en tiedä miten kauan mä vielä koen tarvetta elää ilman ääniä. Mä  rakastan musiikkia, mä olen aina kuunnellu paljon musiikkia ja kovaa. Kun mä ajan autolla, mulla huutaa stereot. Jos mä en ole yksin, tykkään taustamusiikista. Mä olen itsekin äänekäs, puhun kovaa, nauran kovaa. Nyt mussa on ollu äänenvaimennin. Mä en ole varmaan koskaan puhunu näin vähän elämäni aikana. On tuntunu, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Niin, ääneen sanottavaa.