Voi luoja ko mä olen väsyny. Viimeviikko tais tosiaan viedä mehut. Mä sain lupaamani hommat lauantaina valmiiks, äitienpäiväks niiko olin luvannu. Eihän se serkkutyttö niitä mun tuotoksia tullu sunnuntaina hakeen, kyllä mä sen tiesin, mut se oli periaatekysymys. Luvattu mikä luvattu.

Nyt musta tuntuu, ettei mikää uni maalimassa riitä. Nukuin viimeyönäki reilun 13 tunnin yöunet ja oisin voinu vaan jatkaa, mut pakko oli saada ittensä ylös. Ei mun fiilikset ole romahtanu enää sille alkuviikon tasolle, mut en mä tunne enää olevani niin positiivinen tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että ylihuomisen testitkin tulee olemaan resurssien ja ajan hukkaa, mä en suoriudu.

Mä olen jo pitemmän aikaa miettinyt niitä testäjä. Ne tuntu niin elintärkeille vielä jokuaika sitten. Nyt tuntuu, että ne tulee vetämään mut niin kovasti alas, että kolina vaan kuuluu. Mä olen kasannu itelleni jo hirmu paineet siitä koko systeemistä. Aika naurettavaa. Ne tulokset on mitä on, ne on sitä mitä mä olen. Mut toihan kai kertookin kaiken, mä en kelpaa itelleni. Mun pitäs olla parempi.

Miten hitossa mä saan itteni piristymään keskiviikoks, on tosiaan melkosta tyhmyyttä mennä haukottelemaan sinne kolmeks tunniks. Nyt tuntuu, ettei mikään mukavakaan saa mua innostumaan. Perjantaina pitäs hypätä junaan ja mennä sinne Helsinkiin. Mä menen, ei siinä mitään, mut toivon, etten mee pilaamaan ihmisten viikonloppua flegmaattisuudellani.

Ehkä tää tästä ko saan sen testiasian pois päiväjärkästä. Meen sen jälkeen tuulettaa päätäni Lulun luo. Juodaan pannullinen kahvia. Syödään paketillinen suklaakeksejä ja nauretaan. Ja Lulun koira istuu mun syliin ja rakastaa mua vaikka oisin miten pahvi. Whole lotta love.