Eilinen kauppareissu oli just niin kamala ko etukäteen epäilinki. Ihmisiä, ihmisiä, liikaa ihmisiä. Hitaita tyyppejä käytävällä kärryineen. Mummoja kuhnimassa makkaratiskillä. Tätejä juoruamassa hyllyjen edessä, tajuamatta, että joku muukin vois haluta ottaa tonnikalaa öljyssä. Tuntu että mikään ei tapahdu tarpeeks nopeesti ja raivostun heti, jos ei tapahdu, nyt!

Kamala jono kassalla, pitää kuunnella elämäänsä kyllästyneen yksinhuoltajan valitusta teini-ikäselle tyttärelleen. Lapsikin häpee silmät päästään ja anoo äitiään lopettamaan. Tekee mieli ruveta kommentoimaan kovaan ääneen naisen lapsellista käytöstä. Mätän tavaroita pusseihin ilmeettömänä ja suljen korvat.

Kärry täynnä tavaraa odotan kotiinlähtöä, toivon etten törmää enää yhteenkään tuttuun, olen päässy jo näin pitkälle. Yhden kassajonon päässä näen pitkäaikaset perhetutut. Kiitän luojaa kun pääsen tilanteesta nyökkäämällä, jono on pitkä, ei tarvia jäädä odottamaan. Huoh, noi ihmiset on ystäviä, hyviä ystäviä ja nyt mä en haluu olla missään tekemisissä niiden kans. Mikä vittu mua vaivaa??