Puhelin soi, armas puolisoni tiedusteli mitä pitää muistaa kahvin lisäksi kaupasta. Tuntuu niin hankalalta yrittää miettiä mitä pitää ostaa, että pärjää viikonlopun yli. En mä kykene sellasiin suorituksiin. Päässäni lyö tyhjää, mitä kovemmin yritän pinnistää, sitä kovemmin se humisee onttona.

Lupaan lähtee kaupalle sen mukaan, ehkä pystyn tajuamaan jotain jostain tavarat hyllyillä eessäni. Mä olen tässä muutaman päivän ollu niin uupunut ja toistaitonen, että oletus oli, etten haluu lähteä kauppaan. Sanoinki, että ei tässä mistään haluamisesta ole kyse vaan siitä, että se pitää saada hoidettuu. En mä voi jättää kaikkea toisen vastuulle, mun on yritettävä edes. Syödään vaikka sit eineksii, jos en ymmärrä mitä kokataan.

Mä kävin tänään yhen toisenki puhelinkeskustelun. Se ei ollu ihan parasta mitä toivois. Itse asiassa se oli aika helvetin paska puhelu. Mä olen vieraannuttanu mun parhaan ystävän tän masennuspaskan siivittämänä. En nyt pysty sanomaan, oliko se viikko, kaksi vai puoltoista sitten kun torjuin sen esittämät näkemykset. Mulla ei vaan ollu voimaa, kykyä eikä sillä hetkellä haluakaan lähtee siihen keskusteluun mukaan. Vaikka mä edelleen olen samaa mieltä siitä asiasta, oisin toivonu, että mulla ois ollu edes älyä hoitaa se tilanne toisin. Mut ei ollu. Nyt on myöhästä. Mun ystävä ei halua olla missään tekemisissä mun kanssa, se puhelu teki sen selväks. Jooei, en mä lukenu sitä rivienvälistä tässä itsesäälikieriskelyssäni, se oli ihan selvää suomea. Mä olen omillani.

Sitä saa mitä tilaa. Mä tiedän, mä olen itsekäs sietämätön tyyppi.