Heräsin taas rättiväsyneenä. Alkaako mun keho vihdoin laskemaan irti siitä maanisen puuhailun kaavasta? Mun kuulukin olla väsyny, se on hyvä merkki. Outoo. Normaalisti olisin äärimmäisen turhautunu itselleni tästä olotilasta. Olen mä ollukin, vielä muutama päivä sitten yritin saada itteeni tsempattua, koska musta on väärin olla näin saamaton.

Eilen oli se terapia. Mä en ollu riemusta kiljuen sinne menossa. Täti kyseli kuinka mä olen voinu tässä viikon mittaan. Kerroin, että ihan okei, koittanu olla tekemättä mitään, niinku käskit. Sanoin, että tiistai oli ihan hyvä, ilonen päivä, mut terapia-aamuna heräsin väsyneenä ja ärtyneenä. Täti kysy, ai siksi kun oli tänne tulo? Se yllätti mut, että se todella "uskalsi" kysyä sitä. Vastasin epäröimättä, että niin, just siks.

Tää toinen sessio oli erilainen. Vaikka se kesti 2 tuntia, tuntu taas että istuin siellä hetken. Vaikka musta tuntu, että olin aika harvasananen, ei me hiljaa siellä istuttu. Täti halus tietää kaiken siitä, miten mä näen ja koen itseni. Se halus tietää, mikä mä koen ensisijaisesti olevani, mikä mä haluan olla..hyvä, äiti? vaimo?..vastasin, että hyvä ihminen. Se yllätti sen täysin. Sanoin, että mä olen koittanu tietosesti murtaa itteni rooleista ulos, mä en haluu olla ensisijasesti vaimo, äiti, nainen..mä haluun olla ihminen.

Mulle jäi turvallinen tunne. Mä tiedän, ettei terapeutti pidä mua vielä työkykysenä ja se on laittanukin lääkärille kommenttinsa mun voinnista. Täti laitto myös huomautuksen mun kuumeilusta lääkärille, sen mielestä sitä pitäs tutkia vielä, se ei ole normaalia.

Musta tuntuu, etten ole nyt yksin tän jutun kanssa. Vaikka tää kokemus onkin yksin mun ja mun oman arvion varassa mitä pystyn ja en, mä olen jäävi sanomaan. Täti rohkas mua sanomaan tuntemukseni lääkärille suoraan, antamatta mun velvollisuudentunnon nujertaa mun halua toipua rauhassa. Tää ei ole onneks vaan mun itseni varassa, mun puolella on objektiivinen tarkkailija, asiantuntija.