Huomenna olisi pakko taas taipua ihmisten ilmoille. Jo eilen harmitti valmiiksi kun ajelin lääkäriin, että keskiviikkona taas. Mikähän siinä on, etten viihdy nykyään sitä vähääkään kaupungilla? Pelkäänkö edelleen törmääväni tuttuihin ja joutuvani juttusille? Se tuntuu loogisimmalle selitykselle, ainakin jos muistelee viime keskiviikon reissua.

Mullahan oli päivällä Tätillä käynti ja iltapäivällä fysio. Noiden väliin jäi puoltoista tuntia luppoaikaa. Puoltoista tuskallista tuntia. Vois kuvitella, että naisihminen sais kulumaan tommosen ajan tosta vaan. Nojoo, sain mäkin ennen.

Pääsin sieltä lanttumaakarilta ja menin ihan eka syömään. Pizzaahan ei kauaa vetele, eikä noi kebabsyöttölät kovin viihtysii ole joten keskityin olennaiseen, en ajanviettoon. Kurvasin siitä suoraan paikalliseen eläinkauppaan kattomaan pantoja, kumisukia, luita yms. koiralliselle tarpeellista. Koko siellä liikkeessä oloajan yritin olla kovasti sen näkönen, etten tartte apua, erikoisliikkeissähän ollaan kovin mielellään avuksi.

Elukkakaupasta ajoin cittariin. Ajatus oli, että tongin kaikki alekorit ja rekit läpi. Mun suunnitelma ei menny ihan putkeen. Muutaman hyllyn päässä näin yhden tuttavan ja tuli paniikki, mitä jos se tulee jutulle? Nyökkäsin nopeesti ja näytin hirmu kiireiseltä, harpoin menemään eteenpäin. Maltoin hetken tutkailla taloustavara osaston tarjouksia pälyillen hermostuneesti rättipuolelle päin näkyikö sitä tyyppiä. Vaikka koko ton ajan mä tiesin käyttäytyväni lapsellisesti jopa naurettavasti, mä en kyenny toimimaan toisin. Mua vituttaa mun käytös. Mä olen säälittävä.

Loppuajan mä istuin kylmässä autossa parkkipaikalla. Onks mun loppuelämä tällästä? Erakoidunko mä? Alanko mä keräämään sanomalehtiä kasoiksi mun kotiini kunnes ei ole ko kapeita polkuja kasojen välissä? Alkaako naapurin lapset pelkäämään meidän talon ohi kulkemista? Onko mulla kohta kymmeniä kissoja...