No mä otin sitten, lähdin lenkille. En todellakaan siksi että oisin halunnu, vaan ihan "näyttääkseni" sille syyllistävälle lääkärille, etten ole tyhmä, laiska ja saamaton.

Kolme varttia. Kolme tuskasta varttia. Mä tiedän, että olen ollu vähän vetämättömissä ja liikkunut vaan sen pakollisen, sen mitä töissä tulee liikuttua. Ja tuleehan siellä, paljon enemmän ko monelle muulle mun ikäselle ihmiselle toimistoissaan. Mä teen ruumiillista työtä.

Koko viime talven jaksoin mennä töistä suoraan salille. Eikä se tuntunu pakkopullalle, nautin siitä. Kahtena tai kolmena iltana, noin parin tunnin salitreeni, alkulämppäri, lihastreeni ja venyttely. Nyt en ole voinu kuvitella lähteväni sinne. On ollu vaikka mitä syytä, poskiontelotulehdukset, selkä kipee, raha tiukassa ja nyt tämä viimesin, muka joku oikea aineenvaihdunnallinen vaiva, hah! Laiska paska!

Menin nyt sit kuitenkin tuonne lumisateeseen tarpomaan. Jalat oli hapoilla heti. Vilkuilin sykemittaria ja totesin reisien huutavan hallelujaa jo 160 kohdalla. Voi vittujen vittu. Ensimmäinen ylämäki ja mä hyydyn. Mitä sitten, ei täällä metässä kukaan näe vaikka pökräisin tuohon hankeen, vältän senkin nöyryytyksen.

Ensimmäiseen 20 minuuttiin en edes harkitse hölkkäämistä, antaa lihasten nyt lämmetä. Kyllä tämä tästä, se ottaa aikansa kun happi alkaa kulkemaan. Vilkuilin välillä Koiraa, se kipitti vieressä tasaiseen tahtiin haistellen ilmaa. Välillä Koira vilkaisi muhun ihmetellen noitumista. Voi Koira kulta, en sättiny sua, olen vihainen itelleni.

Nostin askelluksen hölkälle. Tunsin samantien miten kivistävä tunne reisissä ja polvissa koveni, aivan, muahan koski eilen ennen nukahtamista polviin ja etureisiin. Alkava kramppi kipristeli oikeella polvitaipeessa, pitääki lisätä magnesium aamulääkkeisiin. Jatkoin vielä tovin, kävelin väliin ja jatkoin juoksemista taas. Ei, 180 lyöntiä minuutissa on täysin tavottamattomissa, en pysty siihen. Kävelin loppumatkan.

Olenko mä joku helvetin suorittaja, joka asettaa itselle aina jonku tavotteen joka pitää saavuttaa? Eikö liikunta pitäs olla palkitsevaa ja mielihyvää antavaa ilman jotain numeroita ja tuloksia? Miks mun pitää aina kokea se itsensä ylittämisen fiilis? Miks mä en hyväksy itteeni vajavaisena?

Pitää muistaa venytellä.