Puolen tunnin jonottamien jälkeen sain jonkun vastaamaan mulle. Takellellen kerroin mitä mä olen vailla, edelleen takaraivossa tykyttävän häpeäntunteen sävyttämänä sanoin asiani. Vastaanottovirkailijan sanat oli ko balsamia mun haavoille "miten sä tunnet jaksavasi?" Uskomatonta, joku on edes työnsä puolesta kiinnostunu jaksanko mä!! Tuntu niin helvetin hyvältä sanoa, että mä en jaksa. Mä en halua mennä vielä töihin. Mä en ole kasassa vielä.

Kaks viikkoa on kulunu ja mä olen keskustellu puolenkymmentä kertaa terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. On ollu monta monituista mahdollisuutta jollakin kysyä miten mä voin. Ei ole kukaan kysyny. Mulle on kerrottu mikä mua vaivaa ja mut on saatu tuntemaan siitä syyllisyyttä. Mulle on ilmotettu mun ongelma, ja vähätelty sit kuitenkin sen vaikutusta mun elämään. Sanotaan että olet masentunu, get over it!

Mä tarvian empatiaa. Kaikki tarvii empatiaa. Sairastunu ihminen on aika heikoilla kliinikoiden edessä. Mä tarviin tukea siihen, että pystyn antamaan itselleni luvan ottaa tän ajan kokonaan omakseni. Mä tarviin tietosuuden, että mä olen ansainnu aikaa, että mun tunteet on todellisia, mun ahdistus on todellista.

Mä olen todellinen ja tarviin tukea.