Lueskelin muutamaa merkintään taaksepäin ja hokasin, että vielä perjantai aamuna tunsin itteni totaalisen ahdistuneeksi. Vielä perjantaina olin paniikissa maanantaina alkavista töistä.  Vain kaks päivää sitten olin täysin hukassa pääni kans. Lauantai aamuna oli täys tohina päällä.

Noinko se menee? Onko tämä normaali kaava? Naps ja lääkkeet alkaa toimia. Herään aamulla ja olen omaitteni taas? Ei helvetti!

No ei ihan kuiteskaan. Ei mulla ole hermoja ollenkaan, ei minkäänmoista pinnaa. Kun keskityn johonki, muuta ei ole. Mä olen yksulotteinen.

Okei, mä olen yksulotteinen. Mut musta tuntuu, että vaihtoehdot on nyt aika vähässä. Mä olen ennemmin nyt tällänen, kuin ahdistunu ja vihamielinen. Ehkä mä olen liian pitkään menny niin monessa kerroksessa, että mun pää ei suostu enää toimimaan ko asian kerrallaan. Mun on viisain uskoa tuntemuksiani ja antaa mieleni levätä, toimia vajailla kierroksilla.

Mulla on nyt illuusio, että olen energinen ja aikaansaava. Ja olenhan mä, kun mun ei tartte ajatella nyt mitään muuta. Mun ei tartte tehdä mitään muuta, ei suunnitella muuta. Haluun pitää tän illuusion. Tuntuu niin paljo paremmalta herätä virkeenä ja tuntee aitoo tekemisen halua ja iloo. Se että kokee kiinnostusta omaan ympäristöönsä spontaanisti on taivaallista. Se on tunne jota ilman mä en pysty elämään. Jota ilman en suostu elämään.