Soitin kaheksan jälkeen lääkäriin, tai siis hoitajahan siellä vastas. Sanoin että niska on ollu kohta viikon kipeä. Sanoin vielä, että mä olen ollu kaksi viikkoa sairaslomalla masennusjaksodiagnoosilla, että johtuukohan tää siitä vai onko mulla oikeesti jotain vikaa siellä. Hoitsu ei noteerannu mun kommenttia mitenkään, alko laveesti antamaan kotihoito-ohjeita, kysyi välillä olenko mä yrittäny hoitaa sitä ja jatkoi taas. Muija ei kunnellu edes mun vastauksia, koska toisteli perässä ne samat toimenpiteet mitä mä olen jo viikon ajan tehny. Hoida nyt aktiivisesti sitä niskaas siellä kotona, jos se ei parane tule ensviikolla lääkäriin.

Huoh. Mä yritän mennä tän viikonlopun yli ajattelematta asiaa. Toi niska ei ole todellinen ongelma, sen saa turrutettu buranalla ja kyllä mä kipua kestän. Todellinen ongelma on edelleen se, että sinne duuniin pitäis mennä.

Mietin aamulla ennen heräämistä, mitä mä teen, jos sinne töihin takasin meen maanantaina? Nyt tuntuu täysin loogiselta toimenpiteeltä tehdä pesäero siihen masentavaan työkaveriin. Mä sanon sille, että mua ei ole kukaan määränny sun pomoks, enkä mä aio moinen olla, jos et itse pysty tarttumaan töihis, ole tekemättä. Eipä siinä mitään, voisin mä sen pomo olla, mut kun kukaan ei maksa sen pomottamisesta mulle euron euroa. Mun on saatava ilmaa sen tyypin ja mun väliin. Mun on saatava se pois mun kannoilta kärkkymästä. Mä en jaksa olla sille enää ystävällinen, aion olla neutraali. Se ei ole mun bestis, eikä tule olemaan.

Kai mä olen jo alistunu siihen todellisuuteen, että muutaman päivän päästä arki jatkuu. Ehkä mun on pakko niin tehdä, jos odotan liian pitkään, menetän pelin ja musta ei tosiaan ole palaamaan sinne. Nyt mulla saattaa olla vielä sen verran sisua jäljellä. Ja eihän sitä tiedä, meen takasin ja toimistossa odottaa lomautusilmotus tai jopa irtisanomislappu, ohan ne yyteet meilläkin vielä vaiheessa. Kumma, en osaa pelätä moista mahdollisuutta, se ois suorastaan helpotus. Töitä kyllä löytyy, jos on tekijäks.