Huoh. Torstai jo. Tuntuu vieläki lähes sietämättömältä ajatus töihin menosta. Kotona mä olen ollut "turvassa". En ole koko viikkona oikeastaan poistunu kotoa. Tiistaina oli pakko mennä tohon kylälle muutamaks tunniks, mutta ei tarvinnu kohdata ko muutama ihminen. Eilen pakottauduin hoitamaan yhden velvollisuuden liittyen mun harrastuksiin, mutta sekin meni kivuttomasti vanhasta muistista. Mä en halua kohdata kodin ulkopuolista elämää vielä. Ja kun mun on pakko tästä huomenna kaupallekin lähteä, en haluu törmätä yhteenkään tuttuun jonka kanssa pitää jaaritella tyhjänpäiväsyyksiä, ei mulle kiitos.

Mulla on ihan levollinen ja tyytyväinen olo. Mä olen just nyt näin onnellinen mun olemiseeni. Mä en vaan halua sen muuttuvan miksikään muuksi nyt. Lääkärin mielestä mä oisin valmis töihin jo ens maanantaina. Lääkityksen aiheuttamat sivuvaikutukset ois jo tasaantunu, nappulat toimis ja mä toimisin taas.

Miks musta ei tunnu siltä? Pitääkö mun oikeesti tehdä niinku joku täti sanoo parin minuutin perusteella, vaikka haluisin kiljuen ja potkien kieltäytyä yhteistyöstä? Onko mun pakko alistua sen arvioon mun kykeneväisyydestä? Saatan olla hankala, mut musta masennusdiagnoosin jälkeen kaks viikkoa sairaslomaa on aikamoinen pohjanoteeraus. Nekin kaks viikkoa on pitänu hakea kahdessa eri erässä. Miks vastuu tästäkin sysätään mulle?!? Pitää kerjätä lupaa voida huonosti, pyytää lupaa selvitä tästä näillä eväillä, ilman että tarttis kokea täydellinen romahdus. Kaksi viikkoa ei vaan riitä ittensä kasaan saamiseen. Oisin samassa pisteessä ko kaks viikkoo sitten, nopeemmin ko kerkeisin rästityöni tekemään.

Kuuluuko mun tehdä niinko kuuliainen ja tehokas ihminen tekee vai saanko mä tehdä niinko mun sisukset sanoo? Antakaa mun olla! Jättäkää mut rauhaan! Mulla ei ole mitään annettavaa, eikä mua kiinnosta. Mä en halua yrittääkkään ja mulle on ihan sama.