Työkkäristä soittivat. Pääsisin ammatinvalintatyypin pakeille jo ens viikon keskiviikkona. Rupes mietityttämään. Olenkohan mä nyt liian hätänen? Pystynkö mä antamaan itsestäni sellasen puolueettoman kuvan, semmosen ko mä oikeesti olen? Kyllä mä jollain tasolla tiedän mitä mä haluun ja mitä en, työltä siis, mut onko mussa tarpeeks voimavaroja muistaa millanen ihminen mä pohjimmiltani olen?

Vaikka musta nyt tuntuu, etten halua ihmisten joukkoon tai sosiaaliseen kanssakäymiseen, mä tiedän etten mä oikeasti ole tällänen erakko. Mä olen kokeillu tehdä töitä yksin ja kiipeilin seinille. Ja vaikka mä tiedän, että mun kuuluu tehdä työtä ihmisten parissa, pystykö mä siltikään siirtämään tän hetkiset fiilikset syrjään ja näkemään tän jutun ohi?

Mä en tiedä miks, mutta mua häiritsi jotenkin ihan kamalasti ko sain tietää, että se psykologi tulis olemaan mies. Olenko mä jotenki leimautunu siihen Tätiin niin voimakkaasti, että koen miehen uhkaavana tai epäluotettavana? Eihän sukupuolella pitäs olla merkitystä jos arvioidaan ihmisen todellisia kykyjä ja taipumuksia. Mut toisaalta mä uskon, että tälläsetki asiat on jotenki niin paljon intuitiivisia, ettei miehellä ole moista kykyä. Olenks mä jotenkin ennakkoluulonen nyt? 

Ehkä mä otan tän ammatinvalintajutun nyt liian vakavasti. Ehkä asetan sille liikaa toiveita. Ehkä mä taas yritän siirtää vastuuta valinnoista jollekin toiselle. Ehkä mä yritän jo selitellä.