Löhöön sohvalla kone sylissä. Ulkona on jumalattoman kaunis ilma. Pölyhiukkaset leijuu ilmassa verhojen rakosista työntyvissä valokiiloissa. Koira katsoo mua surumielisesti, ko peitän auringon kannettavalla. Vois mennä ulos Koiran kanssa. Mä olen vielä vähän räkänen, mut luulen, ettei kuumetta enää ole, jaksa mitata.

Mä olen mietiskelly joitakin asioita mitä se Täti sanoi. Ehkä musta loistaa läpi se ajatus siitä, että lopulta mä lähden tuosta työpaikasta, niinhän mä aina lopulta teen. Täti kysyi, että mitä mä aion työni suhteen vai onko jo lähtölaskenta alkanu? Onko se niin itsestäänselvää? 

Täti sanoo, että vanhana ammatinvalintapsykologina se näkee musta sen, että työ ei tarjoa mulle sitä haastetta mitä kaipaan. Koen, että mun työ on arvotonta, turhaa puuhastelua ja sen vois tehdä kuka vaan. Tottahan se on, sen vois tehdä kuka vaan. Ehkä mun kannattas miettiä, onko mun järkevää jäädä työhön, mikä turhauttaa mut näin. Tuleeko sama kriisi vastaa vääjäämättä, jos jään ja yritän muuttaa itseni työlle sopivaksi?

Mut mä en tiedä mitä mä haluan tehdä. Eikä tässä maailmassa jossa mä elän, valita mitä tekee, sitä tehdään joka eteen osuu ja jonka sattuu saamaan. Onko mulla resursseja, halua, tahtoo, lähteä kohti uutta? Opiskelemaan. Olisko mun edes yritettävä, että voisin löytää sen tasapainon työn ja itseni välillä?

Mä en osaa erotella työminää ja kotiminää erilleen. En osaa jättää työtä ja sen muhun tekemää vaikutusta työmaalle niinku monet muut. Mä otan työn liian henkilökohtasesti. Ehkä mun pitää etsiä ala joka on enemmän minua. Ehkä mun pitää lakata edes yrittämästä erottaa työ itsestäni. Lopettaa itseni repiminen palasiksi.