Taisin hokasta miksi en ole ihan niin musertunu näistä lopareista ko kai pitäisi olla, ja varmasti työmaalla moni muu on. Nyt mulla on "järkisyy" olla kotona. Mun kuukaus tällä saikulla on pois pyyhitty, mun ei tartte selitellä kelleen, olleeni yli kuukauden sairaslomalla. Mut on yyytee neuvotteluiden seurauksena monen muun ohella sanottu irti. Ajanlasku alkaa ikäänkuin nyt siitä ja menneestä kuukaudesta ei ole tarvetta puhua.

Mä en ole siis hyväksyny omaa sairauttani vieläkään. Mä en ole kertonu koko jutusta kovinkaan monelle ihmiselle, esimerkiks mun vanhemmat mä olen jättäny suosiolla infoamatta. Onko syy sitten häpee? En tiedä. Nyt kun aattelen, syy on paljolti se kun en jaksa niitä vaivautumisen hetkiä kun kerron asiasta. Siis nää tyypit jotka tietää, on suhtauneet just niinko aattelinki, sen kummempaa ihmettelemättä. Mut kaikki ei osaa. Ihmiset vetää kipsiin tälläsen edessä, enkä mä halua, että käytös mua kohtaan muuttuu. Mä en murene palasiksi. Mun liitokset saattaa natista, mut en mä hajoa.

Nyt mun ei tartte sanoa kuin että mut irtisanottiin, niin se selittää mitä mulle kuuluu. Ei ole saikkua, ei masennusta, mä olen vaan työtön.