Maali kuivuu. Niskakipu tuntuu kuumana alueena olkapäällä, kyllä burana on hieno keksintö.

Maalaanko mä vaan rumat ja likaset kohdat elämässäni piiloon? Vai onko tämä toimintaterapiaa? Kai sillä tyydytyksen tunteella, jonka saan tästä on jotain merkitystä, vai onko se vain laastaria avohaavaan?

Jännä miten en ole missään vaiheessa suunnitellu meneväni psykologin juttusille. Sillä kerralla ko lääkäri teki tuon masennuspäätöksensä, se ei sanallakaan maininnu moisesta mahollisuudesta. Tottakai mä itse sen tiedän olevan mahollista, mulla ois siihen oikeus. Vasta toisella lääkärireissulla, sain vinkin keskusteluavusta, jos moinen tuntuu välttämättömälle. Ei ole tuntunu.

Mä olen skeptinen. Kerran olen käyny juttelemassa, noin 10 vuotta sitten samaisessa paikassa, kärsin ahdistuksesta. Paasasin reilun tunnin. Puhuin suu vaahdossa. Ajattelin, että ammattilainen kuuntelee ja ottaa kantaa, antaa näkemyksensä. Paskat. Se muija sano mun avautumisen päätteeks, että moon analyyttinen ihminen ja osaan tiedostaa syyt ja seuraukset. Ihanko totta? Mistä kirjasta ton opit? Mä en voinu muuta kun kuunnella sen omahyvästä ääntä ja toteamusta siitä, ettei hänen mielestä mulla ole edellytyksiä keskusteluterapiaan. Okei, ei sitten. Mä olen analyyttinen, ehkä lopulta, kun olen hakannu tarpeeks päätäni seinään keksin ratkaisutkin. Kiitti tyhjästä.

Kuka oikea ammattilainen antaa fuulata itteensä niin helposti, että kuvittelee pääsevänsä suojauksen läpi ensimmäisellä tapaamisella? Joku tietty voi oksentaa kaikki paskat heti ulos, olla niin rikki ja avoinna, että sitä on helppo lähteä työstämään. Mut ihminen joka on oppinu elämään omillaan, omilla voimilla tulemaan toimeen, ei ihan helposti päästä vierasta kattomaan sisälleen. Toki jotain voi tarjota, koska pitäähän sulla olla syitä, miks olet yleensä apua menny hakemaan. Mut ei heti voi luottaa, en mä ainakaan voi. Mulla on itsesuojeluvoisto.

Joten mä kittaan, maalaan, vahaan. Se on sitä keittiöpsykologiaa.