Jep, eilinen oli hyvä päivä. Vaikka se puoltoista tuntia siellä Tätillä tuntukin turhalta, se ei ollu sitä ollenkaan.

Se puoltoista tuntinen oli yhteenveto kaikista niistä tunneista jotka mä olin viettäny siinä tuolissa. Me käsiteltiin mun tuntemuksia siltä ajalta kun mä istuin ekan kerran siihen tuoliin. Mä sanoin, että kaikki se pari viikkoa sitten tapahtu tuntuu tajuttoman kaukaselta. Ihanko mä oisin ollu ihan eri ihminen. Mä olin sikiöasentoon käpertyny ihmishyytelö. Vaikka se nyt tuntuu ko unelta, mä tiedän, että se on totta, enkä aio vähätellä sitä tapahtumaa. Me juteltiin asioista, joita mun pitää tehdä elämässäni etten mä päädy siihen tuoliin takas. Mä lupasin sille, etten jättäydy ylimielisesti yksin vielä. Mä olen vasta alussa ja tiedän, etten voi jättää tätä nyt kesken.

Ihan heti alkuun kerroin sille, että mut on irtisanottu. Täti oli avoimen hämmästyny siitä tavasta jolla se tehtiin, paperinpalalla. Mä sanoin suoraan, että tavallaan mä olen helpottunu tän jutun saamasta käänteestä, eikä mua häiritse se kirje, lähinnä huvittaa. Se kuvastaa sen työyhteisön arvoja. Se ratkes tällä tavalla. Mun ei tarvinnu ottaa itse sitä askelta ja irtisanoutumisen tuomia sanktioita vastaan. Mä tunnustin tuntevani hienoista syyllisyyttä siitä kiittämättömyydestä, jota mun tyytyväisyys lopareista kuvasti. Mun pitäis ymmärtää olla kauhuissani menettäessäni vakituisen työn "näinä aikoina", mut mä en ole. Täti sanoi, että ei kannata välittää siitä mitä pitäisi tuntea. Mun tapauksessa se pahoinvointi ja loukussa olon tunne työstä johon en sovi, on todellista. Mulle sanamuoto "toistaiseksi" työsopparissa, ei ole se juttu joka tuo tyytyväisyyden, mulle on tärkeintä tunne työstä jolla on merkitystä.

Mun tarttee lopettaa ajelehtiminen. Mun tarttee alkaa oikeasti miettimään mitä mä haluan uralta. Mä olen tähän mennessä siirtyny työstä toiseen ilman päämäärää, tavotteita tai ennakkoluuloja. Mä en ole tietoisesti valinnu mitään alaa, mä olen vaan ottanut sen vastaan mikä on tuntunu siihen hetkeen sopivalta tai jonka olen saanut.

Mitäkö toi käytännössä tarkottaa? Se tarkottaa ammatinvalintapsykologin puoleen kääntymistä. Mä tartten ammattilaisen näkemyksen ja apua siitä mitkä mun kyvyt, taipumukset ja mahollisuudet on. Mun pitää alkaa tutkimaan todellisia halujani työn suhteen. Mun täytyy ottaa selvää mun työssäkäyntialueeni suomat mahollisuudet sen suhteen mitä mä opin itsestäni. Ja mikä tärkeintä, mun on pakko pitää puoleni, että työkkärintäti ei tunge mua väkisin johonkin duuniin johon en halua, vaan saadakseen mut pois tilastoista ja oman tulosvastuunsa täytettyy.

Täti kysy haluunks mä nähdä vielä. Nyt mä vastasin, että eiköhän tää ole tässä. Täti nyökkäs. Se lisäs vielä, että mä voin tulla vielä käymään tän kuukauden aikana, jos siltä alkaa tuntumaan. Mä kättelin sitä, katsoin silmiin ja kiitin.

Mä olin valmis.