Turhauttavaa, mä sain itteni hilattua pois sängystä sohvalle. No joo, siinä matkalla vetelin vaatteet sentään päälle, mut onko tämä nyt yhtään sen virkeempää? Nyt köllöttelen täällä sohvalla tilkkupeiton alla, pikkunen sivupöytä mukavasti ulottuvilla, voipi hörpätä kahvia mukista välillä(muistin että maustekahvia löytyy vielä). Saamaton paska.

Niin ja mikä sit kans on turhauttavaa. Kävin kurkkaamassa vapaat työpaikat. Mä aloin käymään taas mollin sivuilla, sillon ko tuli yytee neuvotteluilmotus. Aatella, vuoteen ei ole tarvinnu noitakaan sivuja selailla, tulipa taas niin kotonen olo. Karkuun vaan,

Se turhauttava kohta. Siellä ois ollu yks tosi kiinnostava paikka, just mulle käypä. Mun koulutukselle, mun luonteelle, mun työkokemukselle. Mut mun masennus ei oikein sovi kuvaan. Se duuni ei sovi mun masennukselle. Saatanallisen ristiriitanen tunne. Kun päässä kiljuu, että yritä edes, ei se hakeminen mitään ota. Mut jos mä saan sen paikan, mitä sit? Ei helvetti, enhän mä tässä kunnossa pysty tekemään mun vanhaakaan työtä, saatikka alkaa oppimaan jotain uutta. Idiootti!

Sen hakuaika päättyy tänään. Mun vanhat tavat on tiukassa. Mun tekee mieli hypätä tästä ikävästä tilanteesta uuteen asiaan, jollon mä joutusin taas keskelle uutta ja jännittävää elämänvaihetta. Näin mä olen ennenki hoitanu mun alakulot. Kun elämä on kiireistä ja hektistä, mun pää täyttyy uusista ajatuksista, uudesta tiedosta. Sillon mä en jouda miettimään mun surkeeta oloa tai syitä siihen. Ku elämä alkaa taas tasottumaan ja adrenaliini katoo mun sisuksista, muistan taas miten surkeeta mulla oli ja on edelleen. Ja mä halveksin heikkottani taas himppasen enemmän.

Mä lupasin ittelleni, että katon tän nyt loppuun, naamasta naamaan. En pakene. Onko musta siihen?