Työuupumus, jonka kylkiäisenä vaikea masennus. Mä puhuin 2,5 tuntia tauotta. En itkeny kertaakaan, välillä meinasin, mut sain pidettyy itteni kurissa. Se täti laitto mut täyttämään sellasen lomakkeet, jotka mittas mun masentuneisuutta ja työssäjaksamista. Melkein jokanen osa-alue meni sen pahimman kautta, se uupumustaso oli ainut valonpilkahdus, ei ollu ihan pohjat.

Täti kyseli, mä vastasin. Se sai mut näkemään, jotain, mitä en ole osannu itse hokata. Mä olen tehny kohta kuus vuotta töitä putkeen ilman lomia. Tietty, on mulla ollu jotain parinviikon rokulipekkasylityökertymälomia. Mut työn kautta kertyviä vapaita, palkallisia vapaita mä en ole pitänyt ollenkaan. Mä olen ollu pätkätyöläinen, ei pätkätöissä kerry lomat ja kun työ loppuu siirrytään uuteen paikkaan. Tämä kaava on toistunu vuodesta toiseen.

Se käski mun nukkua. Nukkua kellon ympäri. Nukkua tää uupumus pois joka näkyy mun kasvoilla ja silmissä. Sit se käski ottaa työn mun omaan haltuuni. Sit pitää siirtää se vastuu sen harteille, kenen se oikeesti on ja vaatia selkeitä rajoja siltä jolla se todellinen vastuu on. Ja jos sen vastuun todetaan olevan mun heiniä, mun on saatava siitä korvaus ja virallinen valtuutus sille. Mun on saatava selkeytettyä työaika ja vapaa-aika itelleni. Mun täytyy opetella sanomaan ei. Mun täytys paljon. Mut nyt mä en pysty siihen.

Kaikki toi tuntu niin selkeeltä, mut täydellisen mahdottomalta toteuttaa. Täti kyllä sanoi, ettei mun nyt tartte vielä miettiä noita juttuja oikeesti. Juuei, enhän mä tietenkään mieti. Nyt on se nukkuaika ja mietitään vasta sitten, kun mut kiljuen potkien viskataan takasin todellisuuteen. My ass!

Se kysy multa haluunks mä tavata vielä. Mä vastasin suoraan, etten tiedä. Mä jäävään itteni, musta ei ole sanomaan mitä mä tarviin, mitä en. Mä olen omasta mielestäni tässäkin tilanteessa pelkästään vapaamatkustajana. Täti sano, että se haluu tavata vielä. Hyvä niin.