Rankka reissu. Olin ajoissa lääkärin odotushuoneessa. Lueskelin muina miehinä seuraa ja yritin rauhottua. Pumppu löi kurkussa ja vatsassa kouri. Mitä mä pelkään? Kyllä mä tiedän mitä mä pelkään. Mä pelkään, että mut todetaan vaan laiskaks ja saamattomaks. Mä olen jo myöntäny ittelleni, etten mä voi hyvin. Pahinta ois jos mulle nyt sanottas, että ei vaiskaa, kerää ittes ja lopeta vikinä!

Pääsen sisälle, istun tuoliin ja sanon puoliksi naurahtaen jotain. Yritän koota ajatukset ja aloittaa asiani, lääkäri odottaa selitystä, katsoo kohti kysyvästi. Sanon että kai mä sitten olen masentunu ja purskahdan itkuun. Hävettää niin vitusti, aikuinen ihminen ja saa edes puhuttua normaalisti. Lääkäri odottaa kärsivällisesti, että kasaan itteni. Puoliksi vaikertaen kerron mun hajoomisen siellä gynellä. Kerron miten olen ollu nyt kaksi viikkoa kotona ja nappaillu lääkkeitä. Etten voi kuvitella eläväni nyt ihmisten ilmoilla.

Istun tuolilla ja tunnen miten kädet alkaa tuntumaan kuumilta, puna syvenee sormissa ja turvotus voimistuu. Tätäkään oiretta ei ole ollu kahteen viikkoon, kerrankin se osuu lääkärissä ollessa kohdalle. Mainitsen käsistä ohimennen, mutta en jaksa jatkaa aiheesta enempää. Mun psykosomaattiset oireet on sivuseikka.

Lääkäri sanoo rauhallisesti, että ihan alkuun tuplaat sen lääkeannokses. Ei ole järkevää jäädä odottelemaan kuukausiksi, olon paranemista. Jos mun olo ei ole kahden viikon päästä parempi, kokeillaan jotain toista pilleriä. Okei, nyt kuullostaa siltä, että mun itseni ei  tartte päättää ja ymmärtää mikä toimii ja mikä ei. Mun halutaan voivan paremmin. Jo  ylihuomenna pitää mennä sen psykologin juttusille. Okei, mä voin tehdä senkin. Ehkä ulkopuolinen näkemys on paikallaan tässä tunnelissa.

Kahden viikon päähän osaan ajatella tulevaisuutta. Nyt tuntuu että olen sillonki samassa pisteessä. Toivottavasti olen väärässä, haluun olla.