Eilinen ei sittenkään menny ihan pelastusarmeijalle. Mun parasystävä, se jonka suututin jo tässä jokunen viikko sitten soitti mulle. Kyseli mun vointia. Kyseli onko mulla kiinnostusta, kykyä liikkua neljänseinän sisältä mihinkään. Vastasin suoraan, että on ja ei. Mä en liikauta evääni, jos ei ole pakko. Ei mua mikään estä lähtemästä täältä, mutta alotekyky ja halu on nollassa. Mun ystis ilmotti, että nyt on "pakko", sanoi ajavansa kylille yhdeksi ja ois kiva jos oisin siellä myös, Koiran kans.

Sinne sitten. Ei oltu nähty ja puhuttu viikkoihin. Teki hyvää. Senkin elämässä on muutoksia, ei mitenkään helppoja moisia ja mua on harmittanu, etten ole voinu ollu tukena. Mut sitä mä nykyään olen, turha.

Me löntysteltiin tunti auringossa. Saatiin puhuttuu asioita. Koirakin sai tapakasvatusta. Mä ajelin itteeni tyytyväisenä kotiin, jännäten riittääkö bensa. Mä en saanu tankattua, koska mä olen persaukinenkin. Riitti se.