Ihmeen levollinen olo. Mä olen ihan rättipoikki. Mua viluttaa ja päätä särkee. Kyllä puhuminen työstä käy. 

Mä yritin olla suodattamatta puheitani. Yritin puhua just niinko mä näen ja koen. Ajattelin, että nyt ois pahin virhe lähtee silottelemaan ja kaunistelemaan ajatuksiaan. Mun vihdoin annettava itelleni lupa olla heikko. On yritettävä olla tarpeeks vahva ollakseen heikko.

Pienet viittaukset murrosikään, teini-ikään ja varhaisaikuisuuteen, anto Tätille aihetta sivulauseessa epäillä, mun työuupumuksen takana olevan hyväksynnän haku. Mä olen kokenu torjuntaa, jopa hylkäämistä lapsena. Sitä se varmasti on osaltaan. Mun on oltava se häikäisevä tekemisissäni.

Mulle ei kelpaa okei tai ihan hyvä. Mä haluun, että mun tekemät asiat on WAU! muistakin kun mun omasta mielestä. Vaikka mä tavallaan olen tyytyväinen mun aikaansaannoksiin, silti liian usein mä näen vain ne virheet. Ne virheet on yleensä mitättömiä ja vailla merkitystä, mut mulle ne tarkottaa sitä, että mä en ole kyenny täydellisyyteen, vaan olen epäonnistunu. Ja kun mä olen epäonnistunu, odotan millon muutkin huomaa miten surkea mä oikeesti olen.

Mut keltä mä loppupeleissä sitä hyväksyntää kerjään? Itseltänikö? Siltä musta alkaa vähitellen tuntumaan. Mä olen itse asettanu jotain tavotteita joita mä en pysty tavottamaan. Mä en edes tiedosta mitä ne tavotteet on. Mä en ymmärrä mitä mä vaadin itseltäni. En tajuu mitä mä odotan itseltäni. Mitä?