Mä huomasin pari päivää sitten, että mä alan kiinnostumaan taas niistä asioista jotka mua kiinnosti ennen tätä hässäkkää. Näin jälkeenpäin ajatellen huomaa, että mun flegmaattisuus on alkanu jo ikuisuus sitten. Mä en vaan osannu ymmärtää miksi mulle tärkeet ja intohimoa herättävät asiat ei kiinnosta enää yhtään. On aika kammottavaa hokasta, että niin paljon mielihyvää ja tyydytystä tuottaneet jutut, ei herätä minkäänlaisia positiivisia ajatuksia. Jäljellä on vaan tyhjä kohta.

Mä olin jo muutaman päivän pohtinu tätä juttua ja eilen tein päätöksen. Kaivelin kameran esiin. Mä oli alkanu taas näkemään asioita kameran linssin läpi, kuvina. Mulle arkisetkin asiat tuo mielleyhtymiä, tunteita, ilman että mä ajattelen sen kummemmin mitä ne todellisuudessa esittää. Kuvien tunnelma on ratkaseva tekijä. Toki välillä aiheet ja niissä esiintyvät tilanteet on se juttu. Varsinkin jos kuvissa on jotain häiritsevää, ajatuksia, jopa ahdistusta herättävää, sillon painoarvo ei ole ollu pelkän estetiikan varassa.

Nyt musta on alkanu tuntumaan, että mä voisin kuvata taas. Kamera on valmiina ja olen mä muutaman kuvan napannukki, mut ilman sen kummempaa tavotetta. Ne muutamat kuvat on ollu tietosesti "mitäänsanomattomia", mä en halua alkaa yrittämään mitään loistavaa, en vielä.

En mä väitä, että mun kuvat olis upeita tai muuten taidolla otettuja. Mä en ole koskaan aatellu miltä ne muista näyttää tai mitä ne näkee niissä. Mulle on itselle ollu tärkeetä luoda se kuva itteeni varten ja kun saan sen toimimaan itelleni, saatan näyttää sen muillekin. Mun kuvat ei ole pysyviä. Mun kuvat tulee ja menee. Ne "vanhenee" enkä mä juurikaan säilö niitä missään, ne on olemassa niin kauan, kun mä tunnen niiden herättävien ajatusten olevan olemassa. Mun kuvat katoo, kun mä kyllästyn niihin.

Kummallista huomata, että kun ihminen vajoo syvälle, sen luovuuskin voi sammua. Sen mielikuvitus voi kytkeytyä pois. Kun on lukossa oman mielensä sisällä, ei näe enää maailmaa ympärillään ko yksulotteisena, sekin kuva on väritön.