Mietiskelly tota muutama päivä sitten tapahtunutta episodia. Siinä oli oikeen malliesimerkki siitä, kun ei kannata kertoo kellekkään oikeesti tuntemalleen ihmiselle blogistaan. Jos sulla on tarkotus jauhaa vähääkään rankoista jutuista, varsinkaan jos ne sivuaa pätkääkään todellisia ihmisiä, niin pidä turpas kiinni hengentuotteistas.

Mä menin siihen ansaan, että uskoin kun sanottiin, ettei suutu tai ahistu vaikka mitä kirjottasin. Hölömöhän mä olen. Tottakai jokainen joka saa lukea arvostelua itsestään, varsinki negatiiviseen sävyyn, vetää herneen nenäänsä. Niin mäkin tekisin.

Mä olen kertonu mun puolisolle tästä blogista, se on lukenu muutaman postauksen sieltä täältä. Mut ei haluu lukee kaikkea mitä mä täällä paasaan. Se ymmärtää omat rajansa. Se tietää, etten mä välttämättä aina sitä kehu, vaikken kokoajan haukukkaan. Mut mikä tärkeintä, sen ei välttämättä täydy saada tietää mitä mä kirjotan, se ei muuta mitään meidän välillä.

Tällä blogilla on oma tarkotuksensa ja se on puhtaasti itsekäs. Mä kirjotan ittelleni. Mä en kirjota kenenkään iloks tai ehdoilla. Ehkä oli sit itsekästä mun puolelta mennä kertomaan tän blogin olemassaolosta. Oisinko mä voinu alitajusesti haluta avautua mun päässä pyörivistä ikävistä asioista tätä kautta? Jotkut asiat on kai liian vaikeita sanottavaks ääneen. Oliko tää mun aasinsilta? Vai olenko mä vaan se aasi?