Yritän pyristellä remonttiuupumusta vastaan. Maksimissaan kaks viikkoa kestävä kiinnostus alkaa olemaan finaalissa. Mä olen impulsiivinen ihminen. Mä saan idean ja sen enempää harkitsematta lähden toteuttaa sitä. Mulla on jollain tapaa epärealistinen käsitys juttujeni tuottamasta työstä ja vaivasta. Ajattelen aina, että pikkujuttu, teen sen tosta vaan.

Kiinnostuksen hiipuminen tarkottaa keskeneräsiä asioita ympärillä. Luvattuja tekemättömiä prokkiksia, puolikkaita käsitöitä, listattomia huoneita, viimestelemättömiä koristemaalauksia...Mä haluan suoriutua kaikesta, mutta loppupeleissä jätän kesken, kyllästyn.

Ne tavarat/paperit/roina joka säästy maaliskokosta on vieläki tuolla makkarin lattialla. Siistejä pinoja seinän vierellä aiheensa mukaan luokiteltuna. Mun pitäis laittaa ne johonkin, pois edes jaloista pölyyntymästä. Mun pitäs. Ehkä mä laitankin, isoon pahvilaatikkoon ja työnnän muun roinan sekaan vaatehuoneeseen. Siirrän sen pois silmistä, pois mielestä. Niinhän mä teen mun elämässäni muutenkin. En mä selvitä mun ongelmia, mä pakkaan ne ja sullon jonnekin odottamaan aikaa jollon ne on pakko käsitellä pois. Pakko, kun ne leviää silmille.

Keittiö ei jää kesken, mä vannon sen. Kuten todettuu, toi keittiö on mun uusiutumisen symboli, metafoora. Mä en jätä itteeni nyt kesken. Mä teen sen loppuun vaikka väkisin, vaikken haluis. Mä olen sen velkaa itselleni.