Olen epälooginen taas. Mulla on ollu ihan hyvä päivä tänään. Asiat on kääntymässä sen frendin tyttöystävän kanssa parhainpäin. Mä olen puuhaillu mielenkiintosia asioita, ollu pitkästä aikaa innostunu jostain. Mulla ei omasta mielestä ole stressiä tai muutakaan ahistusta päällä.

Miks mä sitten syön, ahmin itteni oksennuksen partaalle? Ei kyseessä ole onneks ko vajaa suklaalevy, mut miks mä en lopeta kun tuntuu, ettei tää ole enää edes hyvää? Miks mä vaan jatkan vaikka oksennan kohta, voin pahoin? Ahne paskiainen jatkaa vaan.

Mä en ole tehny tollasta pitkään aikaan. Itseasiassa en ees muista millon viimeks. Noi jututhan tietty on sellasia, että ne haluukin aktiivisesti unohtaa ku ne osuu kohalle. Ne tulee eteen just sillon ko niitä vähiten osaat oottaa, just sillon ko et ole varautunu. Mikä mussa laukasee ahmimisen? Mikä mut on kasvattanu niin vitun kieroon? Mä en sitä tiedä ja mä olen ainut joka sen tietää. Mulla itselläni on vastaus siihen, mut mä en löydä sitä. Ehkä joskus. Tai ei ikinä.

Noi viimeset palat tossa tinapaperilla näyttää orvoille. Mä en syö niitä, mä sain itteni hereille siitä "tilasta". Ahne paskiainen sai tarpeekseen. Mun naama on tulipunanen ja sitä kuumottaa niin että tekee melkein kipeetä. Vattassa velloo vieläki. Suussa karvas tummansuklaan maku. Joo, ne kolme ekaa palaa oli jumalaisen makusia.