Kurkku on karhee ja kipee, nenä vuotaa, tuntuu ihanku ois vettä nenässä. Päätä särkee. Flunssa taitaa pelastaa mut maanantailta. Nappailen buranoita ko karkkeja, niinhän mun on käsketty tekemään, hoida ittees aktiivisesti. Niska on mitä on.

Väsyttää, nukuin viime yönä vain 8 tunnin yöunet, oli vieras. Onneksi kyseessä oli mun oma isä, joten sai olla kotonaan ko kotonaan. Isäukko kysyi, olenko ollu töissä, sanoin, että en ole ollu kahteen viikkoon. Ei kysynyt tarkemmin, oletti varmaan, että olen lomautettuna. En jaksanu alkaa selittämään, että sairaslomallahan minä, mitä se sille kuuluu.

Mun isä on aivohalvauksesta hengissä selvinny entinen alkoholisti. Sen oikee puoli raajoista ei toimi juuri lainkaan, käsi ei yhtään, kävelee kyllä. Sen on afaattinen, luku- ja kirjotustaidoton. Sen lähimuisti on onneton ja siitä on tullu melkonen jäärä. Se ei muista tai tahdo muistaa, millasta sen elämä oli ennen halvausta. Nyt se elää niukkaa ja kurinalaista elämää, ainaki omasta mielestään. Se tietää miten muittenkin pitäs asiansa hoitaa ja kertoo sen mielellään. Vaikka se on mun isä ja rakas mulle, se on rasittava. 

Vielä isä pärjää omillaan. Kun se sairastu olin valmis muuttamaan kotiin hoitamaan sitä. Olinkin sen omaishoitajana tovin, kun sen vaimo kävi muualla töissä. Mut isä kuntoutu hyvin ja ei tartte enää päivittäistä apua. Vaikka sen vaimo lähtikin, sen elämä on nyt rikkaampaa ko ennen sairastumista.

En tajua mitä tääkin liittyy mihinkään? Mut ehkä se liittyy. Kun oikein aatellaan, kaikki liittyy kaikkeen. Mun ja isän historia ei ole se kaikkein onnellisin, mä olen sietäny siltä kaikenlaista vaan sen takia että olin isintyttö. Mut mun ei tarvii olla samanlainen. Mä osaan erottaa rakkauden ja omistamisen eron. Mä tiedän millon pitää olla lojaali niille, jotka oikeesti on sen arvosia. Mulla on luonnetta.