Mut herätti torkuilta tekstiviesti. Kummitytön (nuorimman niistä) yks vuotis synttärikutsu. Mukavaa sinänsä, saisi vain itsensä jonkinlaiseen kuntoon tästä. Nämä ihmiset arvostaa elämässä samanlaisia arvoja ku mekin. Ne on empaattisia ja maanläheisiä ihmisiä. Sinne tuntuu turvalliselta mennä. Vaikka luvassa onki kielillä puhumista, hollantilaisten ystäväperheen takia, nyt tuntuu siltä että haluan lähteä. Ja vaikka tuntuiskin, etten haluis lähteä, lähden silti. Se on mun velvollisuus kummitätitinä. 

Vetämättömän olon syykin selvis, kuumetta on noussu taas. Ei paljoa, vain 37,9, mutta tuntuu vetävän voimattomaks. Toivottavasti se ei nyt sotke unitutkimusta. Vaikka en odotakaan kokeelta suuria, olis se silti hyvä saada tehtyä. Jos tää nyt peruuntuu, joudun odottamaan monta kuukautta seuraavaa mahollisuutta. Jotenki tyypillistä taas.

Mun pitäs saada nyt itteeni jonkilaista puhtia. Kivunsiirtokeittiön jalkalistat täytys maalata, sais napsittua ne paikalleen viikonlopunaikana. Ei olis montaa pätkää, mut nyt ajatuski koko hommasta tuntuu niin helvetin vaivalloiselta.

Kello on jo puol ykstoista ja mä olen edelleen aamutakissa. Mä alan lipsumaan.