Tänään on hassu, lähes ironinen juhlapäivä. Mun armas puolisoni on ollu samassa duunipaikassa 20 vuotta. Melkonen ristiriita mun työuraani ja näkemyksiin työteosta. Se ei osais elää näin, pätkissä. Sille työ on ollu aina sen kiinnekohta elämässä. Se on pystyny muokkaamaan sen uraa ja uralla etenemistä sitä mukaa, kun sen henkiset tai ruumiilliset kyvyt ja taidot on kehittyny. Musta se on hieno saavutus.

Jos meillä ei olis tässä taloudessa ihmistä joka pitäs meidän raha-asioita kunnossa, niin mä en tiedä missä jamassa mä olisin. Oltasko me edes yhdessä enää? Mä luulen, että jos me molemmat elettäs yhtä epävakaata työelämää, niin me oltas kompastuttu jo moneen kertaan rahajuttuihin ja erottu aikaa sitten.

Rikkaat sanoo, ettei rahalla ole merkitystä. Mä en ole rikas, mut silti mäkin sanon ettei rahalla ole merkitystä. Mä olen ihan tyytyväinen siihen mitä mulla on. Jos mulla ei ole, mun täytyy tyytyy siihen. Mä olen aina maksanu suosiolla lähes koko tuloillani laskuja. Jos mulle jää muutama kymppi bensaan ja mun lääkkeisiin oon ihan tyytyväinen, mun rahat riitti tarpeelliseen.

Mun puoliso ei ole koskaan ymmärtäny mun tapaa suhtautua rahaan, sen mielestä on vaarallista olla niin huoleton. Mut mä en vaan tajuu, miten mä voisin suremalla ja murehtimalla muuttaa asioita jotka on niinku ne on. Mä olen oikeasti eläny joskus kädestä suuhun. Vieny pulloja kauppaan ja ostanu pari perunaa ja tonnikalapurkin. Mitä sit. Mä en ole nähny nälkää, joten mä voin olla tyytyväinen.

Mä osaan arvostaa tätä vakautta joka mulla nyt on mun kumppanini kautta. Meidän talous ei kuitenkaan kaadu siihen, että mä jään päivärahalle. Me ollaan tultu toimeen vähemmälläki. Tää on vaan asennekysymys.