Eilinen ammatinvalintapsykolla käynti oli ehkä omituisinta mitä mulle on käyny, ainakaan näin virkamiestasolla. Mä en osaa selittää ees mitä siellä tapahtu, se oli outoa. Jollain tapaa koko tilanne oli huvittava, pelottava, avartava, imarteleva, hämmentävä..siis se oli kaikkee. Se hemmo oli kaikkee muuta ko mä olin odottanu. Sain ihan itse maistaa ennakkoluulojen ja stereotypioiden typeryyden. Mä kaikista ihmisistä lankesin niputtamaan mulle tuntemattoman, johonkin tiettyyn massaan muutaman faktan perusteella. Saisin hävetä. Loppujen lopuks, niistä faktoistakin osa osottautu epätosiksi. Mut ei se muuta sitä tosiasiaa, etten mä olen sen parempi ko muutkaan.

Mä en ole kertaakaan kokenu työkkärissä positiivista fiilistä. Ihan ekan kerran eläissäni tuntu, että toi tyyppi on kiinnostunu musta ja mun tulevaisuudesta, eikä omasta tulosvastuustaan tai seuraavasta kahvitauosta. Tän asian hienous piili siinä, että toi hemmo oli täysin toiselta paikkakunnalta, toisesta työvoimapiiristä ja vaan tuuraamassa. Se itse sano, että sillä ei tavallaan ole velvotteita näille ihmisille tässä toimistossa, eli voi toimia aika vapaasti mun suhteen, ja sen se aikoo tehdä.

Se myöns, että mun tietojen perusteella se sai musta ihan eri kuvan ko mitä todellisuus on. Se odotti sellasta jäyhää ja karskia naisihmistä. Se mitä mun työvoimaneuvoja on vuosien varrella kirjotellu mun "papereihin", anto sille kuvan tyypistä, jota kohtaan ollaan vihamielisiä. Sen mielestä työvoimaviranomaiset on kokenu rankasumentaliteetin käypäseks toimintamalliks mun kanssa. Bueno! Kerranki joku muukin on samaa mieltä, asiaa tunteva, ulkopuolinen ja puolueeton. Mun kanssa jutellessa se ymmärsi miksi, mä en pidä ohjailusta, en alentuvasta asenteesta, osaan puhua puolestani. Sen mielestä mä olen dynaaminen persoona.

Pitääkö dynaaminen ihminen sitten yrittää nujertaa? Tää yhteiskunta lokeroi ja istuttaa ihmiset tiettyihin ryhmiin. Mitä jos jollakulla on ihan oma ajatus siitä miten se haluu elämänsä viettää? Onko se sitten anarkiaa? Vittu joo, mä olen se huvittava keski-ikää lähestyvä punkkari. Roikun aatteissani ko terrieri sidostesukassa ja en tajuu, että putosin kärryiltä jo vuosia sitten. Mut dynaaminen ihminenhän on eteenpäin pyrkivä, eikä tapoihinsa jymähtäny kalkkis. Kai mulla toivoa on, ko joku hieno yliopistohemmo niin sanoo.

Kaks tuntia se "ronkki" mua. Kaks tuntii se halus keskustella mun näkemyksistä, enkä mä puhu vaan työelämästä vaan kaikesta. Se itte sano, että sen työmetodi on "häröilevä" ja allekirjotan ton kyllä. Mä en tiedä, oliko se vaan sen tyyli vai sen tapa testata mun kykyä pysyä kärryillä sen viljalti polveilevissa aiheissa ja sinnetänne viskatuissa anekdooteissa. Se asetteli mulle ansoja, kyseli jopa tyhmiä. Se oli kärkevä ja välillä jopa hyökkäävä, mut mä en kokenu itteeni nurkkaan ahdistetuks, mä tunsin itteni haastetuksi. Se oli hyvä fiilis.

Seuraavaks mä meen niihin testeihin. Mulle ilmotellaan aikataulua ja mun älylliset, henkiset ja mitä lie kyvyt näkee päivänvalon. Pelonsekasin tuntein mä odotan sitä. Se tulee olemaan mulle isompi asia ko mä itte sitä vielä myönnänkään. Katotaan ny.