Huomasin eilen jotain positiivista joka on muuttunut tai ainakin muuttumassa. Vaikka mä koen olevani itsenäinen ja vahvan itsetunnon omaava ihminen, mä olen aina ottanu mun itseeni osuvan kritiikin kamalan vakavasti. Siis tää sama ominaisuus on piiskannu mua töissänikin eteenpäin, pelko siitä, että jokin mun tekemisissä antaa huomauttamisen aihetta.

Mä sanoin siellä ammatinvalintahepullakin, että mä olen ristiriitainen ihminen. En ota itteeni yhtään vakavasti, mutta toisaalta otan ihan helvetin vakavasti. Se työpsykohan sanoi, että mun lapsuudessa ja nuoruudessa kokemat hylkäämiset on saanu mut alitajuntasesti ettimään sitä hyväksyntään tekemisieni kautta. Ehkä noin. Mä olen oppinu, että mä en henkilönä pysty koskaan miellyttämään ko harvalukusta joukkoa omapäisyyteni ja vaikeahkon luonteeni takia. Mut se mitä mä teen, suoritan voi olla se keino joka saa varauksettoman hyväksynnän. Siis teoriassa. Onko tässä maalimassa ketään joka pystyy täydellisyyteen? Vitusti on jengiä joka yrittää, mut harvempi taitaa pystyä.

Okei, se itse asia siis. Mä olen saanu nyt sitä kritiikkiä. Mun kannalta vähemmän mairittelevaa, mut mä en ole vieläkään lyöny hanskoja tiskiin. Ennen mä oisin ajatellu, että ei sit. Oisin voinu poistaa vaikka koko blogin, hautonu saamaani huomiota vähemmän rakentavassa hengessä ja murentunu taas lisää. Mä en murene enää. Mä kestin saamani arvostelun.

Mä olen aina ajatellu olevani aikalailla narsistinen ihminen. Narsistihan ei kestä minkäänlaista arvostelua itsestään henkilönä tai asioista joita se tekee. Toki heikko itsetuntokin voi olla syynä moiseen käytökseen, mut harvemmalla narsistilla hyvä itsetunto onkaan. Näennäisen kova luottamus omaan olemiseensa ja kykyihin on, ja sitä tuetaan jyräämällä omaa egoa pitkin elinpiiriä. Yks poikkipuolinen sana ja kaikki on siinä. Olet ulkona. Sut suljetaan ulos. Hyvässä lykyssä sua dissataan vielä jäljelle jääneille hännystelijöille, kuullutetaan maailmalle sun epäkelpoisuus.

Jollain tapaa mä olen aina ajatellu ittestäni aina sitä pahinta. Mulle on hoettu koko mun lapsuus ja nuoruus, että mikään mitä sä teet ei enää yllätä. Tota lausetta ei ole käytetty kannustimena, se on just se negatiivinen piirre mikä mussa on, mä en toimi niinko muut odottaa ja toivoo.

Mä en haluis enää ajatella itestäni pahaa. Vaikka muut aattelee, niin eihän mun ole pakko olla samaa mieltä automaattisesti? Tuskin ne mua arvostelevat tyypitkään on ihan puolueettomia mua kritisoidessaan. Ei mun pitäis niellä kaikkea varauksetta noin vaan vanhasta tottumuksesta. Joskus pitää osta jättää arvostelu omaan arvoonsa.