Tajusin aamulla, että mä olen ollu tosi levollinen tänä viikonloppuna. Mä olen viettäny aikaa päivätolkulla pääni ulkopuolella. On ollu suoranaista lomaa olla ajattelematta itteensä taukoamatta. Kuullostaa kamalan itsekeskeiseltä ja sitähä se onkin. Mä olen tehny todellisen egotripin tässä viime kuukausina, seulonu elämääni, pilkkonu tunteitani ja arvottanu eri asioita. Alkaa vähitellen tulemaan tulosta. Tietty tää rauhallinen fiilis voi olla vaan näennäistä, mut en mä välitä, nyt on hyvä.

Ehkä suurinpia oivalluksia tässä tripissä on ollu tajuta mun omien tarpeiden laatu. Mä olen luullu tai uskotellu olevani tyytyväinen elämääni. Tavallaan eihän mun elämässä mitään vikaa olekaan, vaan siinä miten mä elän sitä. Mun on aika alkaa arvostamaan itteeni ihan aikuisten oikeesti. Mun pitää antaa itelleni lupa alkaa kehittämään itsessäni niitä asioita, jotka mä olen koittanu työntää syrjään mahottomina. Mun pitää alkaa uskoo itteeni.

Ei tän tripin sato ole ollu pelkästään oivaltamista. Kaikki tää uuden kohtaaminen on tuonu eteen luopumistaki. Mä olen luopunu isoista asioita, mulle tärkeistä asioista. Tuntuu ristiriitaselle sanoo, että luopuu jostain tärkeestä, mut tää kaikki on opettanu mulle, ettei kaikki näennäisen tärkee välttämättä ole sulle hyväksi. On vaatinu helvetisti sisua hyväksyä se, etten mä jaksa kantaa kaikkea sitä mitä haluisin.

Mä olen huomannu, että elämä jatkuu mun pään ulkopuolellaki. Vaikka mun elämä pysähty hetkeks, elämä jatko ilman mua eteenpäin. On ihan musta ittestä kiinni haluanko mukaan. Elämä ei pyydä mua kyytiinsä, se menee menojaan vaikka jäisin asemalle.