Tuli työpuhelu. Otin sen asian hoitaakseni, nyt odotan toista puhelua asian tiimoilta. Mä tiedän. Mä olen sairaslomalla, sairaslomalla ei tehdä töitä. Mut mä pääsen helpommalla, kun otan ja hoidan ton jutun itse täältä kotoo. Oikeesti. Ja mä voin sitten olla huoleti kun tiedän, että se on hoidettu. Jos mä soitan jollekin töihin ja pyydän hoitamaan tän asian, niin toi sama tyyppi soittaa mulle viikon päästä taas ja kysyy miten se juttu etenee, kun mitään ei tapahdu.

Mua kehotetaan pysähtymään ja tutustumaan itteeni. Mä olen jo sen ikänen ihminen, että olen tullu ittelleni tutuksi. Itsetuntemus on hyvä ja huono juttu. Tällä mä meinaan sitä, että mä tunnen itteni niin hyvin, että mä tiedän mikä mun seuraava siirto on, jos annan ittelleni siihen mahdollisuuden.

Mä olen päättäny, että tällä kertaa edes yritän hoitaa tän jutun erilailla. Mä vaan tartten vähän apua siihen. Nyt mä olen vielä niin vereslihalla, etten voi antaa itelleni yhtään ylimäärästä narua. Mulla ei ole enää harhakuvitelmia itseni suhteen. Tietty voi sanoa, että suunnaton kyynisyys siinä miten ittensä näkee voi olla harhakuva. Mä vaan en osaa odottaa itseltäni kovin sankarillisia tekoja. Mä olen selviytyjä, putoan aina jaloilleni, mut miks yleensä putoon? 

Luovuttaminen on se sana. Sitä mä olen, luovuttaja. Määrätietosesti luovutan ja siinä asiassa en anna periks.