Angstiviikonloppu on ohi. Nyt paistaa taas aurinko, istun sohvalla rauhassa ja odottelen saunaan menoa.

Eilinen vei voimat kaikinpuolin. Aamupäivän rypistys yhdistysjutuissa oli mietoa, leppoisaa ja kiireetöntä. Sieltä sinkoaminen kiireellä kummitytön synttäreille alkoi ahdistavasti. Vasta kolmet housut ja neljä paitaa myöhemmin, asukokonaisuus tuntui vähiten ällöttävältä. 

Tongin vaatehuoneen hyllyn totaalisen sekaisin ja kiroilin kaikkia niitä mustia paitoja, joista ei erota viikattuna mitä ne on ja ne pitää levitellä auki. Ärisin komerossa, ettei mulla ole mitään päälle pantavaa, huvittunut armaani kommentoi, että ihanko olis kuullu ton ennenkin. Huusin takaisin, että mä olen lihava, ruma ja lihava. Mä olen.

Toissapäivänä irtos nappi lenpparipöksyistäni, kiristyvä housunkaulus anto periks ja nappi sinkos lattialle. Ne housut jotka viimein päätin jättää päälleni on uudet. Osti ne herätteenä ja ne osottautu sittenkin liian löysiks mun makuun, no sitä ongelmaa ei ole enää. Nyt ne ei ole enää löysät.

Mun hiukset on ylipitkät, en ole käyny kampaajalla ikuisuuksiin. Tuntuu, ettei tätä saa enää mitenkään, että se ois hyvin. Mä en voi käyttää muotoilutuotteita. Tai siis voishan niitä käyttää, jos haluun raapia päätäni viikon sen jälkeen. Tarttee vähän isommat kekkerit, että viitin ottaa sen riesan vaivoikseni. Iho on kuiva ja huonokuntonen. Miten ketussa, musta on tullu näin kulahtaneen näkönen? 

Mentiin sitten sinne kekkereille. Paikalla oli tuttuja naamoja. Me ei tunneta noista tyypeistä oikeasti juuri ketään, suurin osa vieraista oli lapsen äidin sukua. Just tommoset jutut tekee moisista tapauksista ärsyttäviä, yrittää jutella säästä ihmisten kanssa joita ei tunne, eikä edes haluu tuntea.

Paikalla oli kans yks naapuripariskunta. Me tavattiin ne ekan kerran lapsen ristiäisissä vuos sitten. Ne ihmiset on hollantilaisia, meitä reilusti vanhempia, jollain tapaa vaihtoehtoihmisiä. Ne on "tuhlanneet" parhaat vuotensa tekemällä työtä. Näin ne itse näkee asian. Ne ei tajunnu, miten tärkeetä kaikki muukin elämässä on. Ne hyppäs pois oravanpyörästä ja muutti suomeen keskelle mettää. Niistä näkee miten rauha huokuu niistä, ne on onnellisia.

Se rouva tuli tervehtimään hymyillen, katto minuun ja kysyi ihan ensimmäiseksi olenko kunnossa. Hämmennyin, se että kysymys oli niin tarkkanäköinen yllätti mut täysin. Tietty moista ei odota kerran elämässään tavanneelta ihmiseltä. Takellellen vastasin, että olen mä ihan okei. Jatkoin, että talvi oli vaikea, pimeys tekee masentuneeksi. Nyt kun aurinko paistaa tuntuu erilaiselle. Saat energiaa? Niin saan energiaa. Tuntu hirmu luontevalle kertoa alakulosta ensi järkytyksen jälkeen, olis tuntunu naurettavalle väittää muuta, kun toi rouva näki sen mun naamasta sekunnissa.

Juteltiin elämän iloista ja suruista. Kumma miten helppoa joillekin on puhua. Yleensä mulle avaudutaan, niin teki toi rouvakin, mut se että osasin tehdä samoin  tuntu pirun hyvälle.