Mä olen yllättyny miten suurta tyydytystä käsillä tekeminen on antanu mulle pitkästä aikaa. Mä olen vältelly noita hommia siitä lähtien kun ne jätin leipätöinäni. Niiden tekeminen on tuonu aina mieleen sen "epäonnistumisen".

Ihmisten on ollu aika vaikee ymmärtää sitä, miks mä lopetin ne hommat. Mulla oli töitä, niin paljon ko jaksoin/viitsin tehdä. Mä pystyin jopa valkkaamaan ne hommat mitä otan vastaan. Silti mä lopetin. Musta vaan ei ollu siihen duuniin. Mun luonteeni ei ollu sellasta työtä varten. Mä olen jotenkin kokenu sen epäonnistumisena. Mä epäonnistuin. Se hanke eteni loistavasti ja mä ryssin sen. Olen koittanu puhua itelleni, että nyt mä kokeilin onko se mun juttu ja totesin ettei, ei tartte miettii "mitä jos?". Mä en halua katua sitä etten edes yrittäny.

Ehkä mä alan antamaan itelleni vähitellen anteeksi ja luvan nauttia taas. Mä tiedän, että rakastan niitä töitä ja on tuntunu tosi haikeelle kokee niinkun on kokenu. Tää prokkis kuvastaa nyt sitä mun "uudelleen syntymää". Mä luon nahkani ja jätän taakseni mun vanhat viat. Okei, arvet saattaa olla vielä sisällä jossain, mut ei ne enää ihan pinnassa näy ja tunnu. Jopa on helvetin symbolista, jopa kornii!