Mä en tiedä itkeekkö vai nauraa. Tästa pari postausta taaksepäin ko lueskelee, ni elämän tragikoomisuus on näyttäny parhaita palojaan. Vois joku tietty sanoo, että toi on puhdasta komediaa tai farssi. Tulkintakysymys. Makuasia.

Joskus mä oisin yrittäny selittää itelleni mitä tossa tapahtu. Mä oisin yrittäny oikasta kaikki väärinkäsitykset ja puhunu ko ruuneperi, että mulle ei oltas vihasia. Mikä on muuttunu? Mä olen muuttunu. Olen tajunnu, etten voi voittaa mitään. Jos mä työnnän itteeni väkisin tilanteisiin, jotka saa mut lopulta voimaan pahoin, saan syyttää vaan itteeni angstistani. Mä en haluu vierittää syytä anopille, puolisolle, työkamuille, ystäville. Mulla itsellä on lopullinen vastuu mun hyvinvoinnista.

Mä en tartte tuon tyyppistä palautetta elämääni. Mä voin itse päättää, etten mä ota sitä vastaan. Toki voin pyytää ihmisiä mun ympärillä toimimaan toisin, mut en pakottamaan. Mun pitää itse tehdä valinta.

Mun itse pitää valita haluanko mä osallistua suunsoittoon. Mä tiedän etten mä halua. Mä en halua laukoa asioita joita kadun myöhemmin. En haluu hutkia sanoilla hetkellisten kiksien takia. 

Mä saan kiksini muualta.