Eilinen oli ehkä pahimpia iltoja miesmuistiin. Tunsin päivällä itteni harvinaisen tyyneksi. Päivällä höpötellyt keskustelut tyyppien kanssa joille todellakin voi sanoa mistä kana pissii, tyhjäs mukavasti ylikierroksilla käyvää mieltä. Vai onko se alikierroksilla? Välillä tuntuu, että pää laukkaa tavoittamattomissa ja mä roikun kyydissä täysin tahdottomana. Toisaalta kaikki tuntuu kulkevan ko hidastettuna kuva kerrallaan ja mun on väkisinkin huomattava sen jokainen rujo yksityiskohta.

No enivei, mulla oli ihan hyvä olla, olin tehny ystävieni tuella päätöksen, että pyydän lisää sairaslomaa. Mä en ole valmis takasin töihin. Mä olen vielä ihan liian itkuinen, kyvytön kohtaamaan arkea, kyvytön suorittamaan.

Eihän parisuhteessa elävä ihminen tee päätöksiä ihan yksin, varsinkaan sellasia, jotka vaikuttaa molempiin. Elämänkumppanini toteamus mun jatkosaikku suunnitelmiin, oli ko joku helvetillinen musta-aukko joka imas mut syövereihinsä. Miten ihmeessä mä kuvittelin, että mun toipuminen tästä farssista ois "tärkeintä"? Ei, tärkeintä on tietysti raha, RAHA!! Ei saatana! Eikö se pahvi näe eteensä?

Jos mä en yritä selvittää tätä solmua itsessäni, musta ei ole ihan väleen/ikinä tienaamaan sitä rakasta rahaa sille. Millon meidän rakkaus muuttu tälläseks? Sillä hetkellä musta vilpittömästi tuntu siltä, että kaikki on ohi. En vois mennä tässä suhteessa eteenpäin itteni kustannuksella. Mä poden syyllisyyttä ihan tarpeeksi ilman, että tiedostasin kokoajan sen, että mun oma puoliso pitää tienaamista tärkempänä ko mun hyvinvointia.

Mä menin kipsissä koko loppuillan. Mä koin jopa ne itsetuhoajatukset joista lääkepurkin manuaalissa varotellaan. Asiaa ei helpottanu, ystäväni avoin hämmästys, ihmettely ja muu diibadaapa. Mutta ymmärtäähän se, me ollaan "täydellinen" pari. Jos meillä on ongelmia, niin kyllähän se omien ongelmien pohtimisen voittaa. Tätä mä just tarkotan, se mun tuttuni joka on vuosia menny tätä vuoristorataa, sen suhtautuminen on niin mutkatonta. Mun ei tartte puolustella, selitellä tai kuunnella mitään "no älä mieti" mut sit kuitenkin "no mieti nyt vähä" shittiä. Asiat on niinko ne on ja niillä mennään.

Mut hei..tässä on "onnellinen" loppu. Aamulla heräsin kylmiin kämmeniin käsivarsilla. Ääni pimeydestä sano "mietin tuossa yöllä kun en saanu nukuttua, tottakai soitat lääkäriin" ja tunsin posken kädellä. Käänsin kylkeä totesin, "eipä ole paljoa vaihtoehtoja".