Heräsin aamulla jumissa. Vasen puoli niskasta tulessa. Pään kannatteleminen sattuu, käden liikuttaminen sattuu. Herääminen oli tuskaa, oisin halunnu vaan jäädä nukkumaan, sulkee silmät ja nukkua. Eieiei ei tänään, tänään piti maalata katto. Tänään katto, ylihuomenna seinät.

Energisyys on illuusio. Illuusio johon mä lankeen joka kerta. Otin buranaa. En mä voi luovuttaa, mun pitää saada tämä juttu hoidettua loppuun. Ton keittiön uudistuneet pinnat tulee olemaan symboli mun muodonmuutokselle. Nuhjuisesta, värittömästä, epäsiististä tulee värikäs, innostava ja häikäsevä.

Aivan, haluun olla häikäsevä. Mä olen aina ollu vähän erilainen ja ylpeä siitä. Olen aina viihtyny marginaalissa, siellä on ollu turvallista olla, ei ole ketään samanlaista johon tulis verratuks. Vaikka en ole koskaan välittäny mitä tyypit ajattelee musta ja mun tekemisistä, niin silti mulle on ollu tärkeää, välttämätöntä, olla häikäsevä siinä mitä teen. Mä en voi tehdä asioita keskiverrosti. Mä haluan tehdä ne loistavasti, mieluummin paremmin kuin muut. Mä olen kykenevä ja pystyn mihin vaan!

Miks mä sitten olen nyt tällänen saamaton nahjus? Miks tekee mieli vaan käpertyy kerälle ja olla? Hävitä, haihtua, haalistua pois.

Pitää antaa itselleen sen verran armoa, että on mulla vähän lupakin tuntea taas näin. Mun rakkaalla ystävällä on vaikeaa, oikeasti vaikeaa nyt. Vaikeita asioista tapahtuu muillekin kun mulle. Sitä paremmalla syyllä mun pitäs olla vahva. Mun pitää olla läsnä 100%. Haluan olla.