Täti sanoi jossain sessiossa, että halu "palata" tulee sitte ajallaa, luonnostaan. Se tulee spontaanisti, eikä sitä tarvia houkutella tai epäillä onko se totta. Voinks mä luottaa siihen tunteeseen? Ilmeisesti jos mun tarttee miettiä onko se oikeaa, se ei ole.

Mä kuljen nyt ristiriitasta hetkeä. Toisaalta mun tekis kamalasti mieli lähtee kohti uutta, ammatinvalintapsykologia, työpaikkailmotuksia...mulla on tunne, että mun pitää alkaa toimimaan, muuten mä jään paitsi jostain. Jos mä en tee jotain nyt, mä myöhästyn. Mistä? Mistä helvetistä mä tiedän. Elämästä?

Se toinen puoli pelkää, että ne asiat sit lähtee eteenpäin, enkä mä pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, suuntaan tai nopeuteen. Mä pelkään, että mä en ehdi ja että mä ehdin. Kun mä luen noi lauseet, niin tyhmemmänki pitäis tajuta, että mä olen raakile. Mut silti.

Mun iänikuinen itseni haastamisen tarve alkaa potkimaan itteensä esiin. Se sama, mikä on laittanu mut niin monta kertaa kuseen. Mä lähden suinpäin asioihin miettimättä pystynkö mä tai haluanko mä oikeasti. Se on se vitun pakene tai kuole refleksi. En mä kuole, jos vaan olen ja yritän tasapainottaa itteni niin hyvin ko kykenen. Vai onko tässä just se ongelma että pelkään, ettei musta tule koskaan tasapainosta yksilöä. On helpompi rämpiä eteenpäin ja tuntee tekevänsä kaikkensa, ko opetella olemaan tyvenessä.