Tajusin taas jotain. Mähän herään nykyään joka aamu joku uus oivallus päässäni, jännää. Tän oivalluksen sai aikaan eilen illalla tullu tekstari. Mulla oli meneillään intensiivistä säätöä tän koneen kanssa, en kuullu kun se viesti oli tullu. Sit myöhemmin vähän ennen unille menoa hokasin, että jollakulla on ollu asiaa. Se viesti sai mut, mitä se sai? oisko kauhun valtaan hyvä kuvaus..en tiedä, ehkä vähän vahva, muttei pahasti mee hutikaan. Luurissa luki suurinpiirtein näin.."tarttisin vähän henkistä apua, huvittavaa eikö, onko susta siihen?"

Eilen toi sai mut panikoimaan. Ton lähetti se ystävä, jonka kriisi kävi mulle liian raskaaks tän koko hässäkän alussa. Tyyppi jonka elämä on yhtä kriisiä. Kriisistä toiseen luovimista. Me ollaan tunnettu apaut viis vuotta ja mä olen ollu kuvioissa sen kriiseissä vaihtelevalla menestyksellä. Nyt mä sitten irtaannuin, kun mun oma elämä vaati näin, mun oli otettava itteni huomioon ja asetettava omat huoleni edelle, itsekkäästi.

Mä olen saanu kuulla kommentteja laidasta laitaan tän asian tiimoilta. Mä olen kuunnellu ne kaikki tyynesti, tai ainakin yrittäny pysyä tyynenä. Nielly jokaisen syyllistävän piikin ja uskonukin jopa osan. Joo, mä olen ansainnu varmasti ainaki puolet tosta roskasta, mut rajani mullakin.

Mä hylkäsin ihmisen, joka on ravannu vuosia terapiassa. Mä hylkäsin ihmisen jonka bestis soittaa sille useita kertoja päivässä. Mä hylkäsin tyypin, jolla on ollu vuosia foorumi täynnä vertaistukea. Mä hylkäsin. Joo mä hylkäsin sen, kun sillä oli niin vitun vaikeeta. Mitä sitten?!? Mä hylkäsin sen kun mun oli pakko. Mun elämä pysähty. Se jakso olla kiinnostunu mun huonosta olosta sen kaks sekunttia ja sit sen oma kriisi tuli tilalle. Mun elämä oli sillä hetkellä sivussa. Mun ois pitäny jaksaa rimpuilla omien mörköjeni kanssa ja pystyy samalla tukee tätä ihmistä jolla on toi tukiverkko ympärillään. Mut ei, mä olen se joka hylkäs ja sen elämä on ihan varmasti tuhoutunu sen takia ikuisiks ajoiks.

Mulle on vittuiltu siitä, että mä jätin sen oman onnensa nojaan ja tuen muita ihmisiä elämässäni. Näin on. Mä tuen niitä ihmisiä jotka pystyy antamaan sitä samaa mulle takaisin. Vaikka ne itse on minkälaisessa suossa, ne haluaa että mä pärjään. Ne on huolissaan, etten mä uuvu heidän ongelmiensa alla. Ne pyytää mua sanomaan jos en jaksa. Ne ymmärtää jos otan etäisyyttä ja lataan akkuja. Mulla on tunne etten mä vaan anna, mä saan myös. Mäkin tarviin tukea.

Jumalauta, ystävyys on vuorovaikutusta ja toisen ihmisen tarpeiden kunnioittamista!!