Tänään ois se psykologi. Tuntuu jotenki turhalta, jopa kiusalliselta mennä sinne. Tällä kertaa syynä ei ole se, että mua arvelluttas puhua itsestäni. Syy miks tuntuu turhalta koko touhu, on kun mun yläpuolella ei roiku enää se töihinmenon uhka. Ei ole työtä, ei ole ongelmaakaan.

Tämmönen ajatusmaailma on pakenemista jos mikä! Mulle kerrotaan jossain lanttumaakarin pakeilla, että sulla on työuupumus josta sun masennus johtuu. Ja mitä teen mä? Mä siirrän kaikki mun ogelmat otsakkeen TYÖ alle ja selitän kaiken sillä itselleni. Nyt kun työtä ei ole, niin ongelmatkin on haihtunu kuin tuhka tuuleen.

Mä kun kuvittelin nyt kerrankin kohtaavani tän jutun ja käsittelevän sen niinko aikuinen loppuun. Mut niin tyypilliseen tapaani mä pääsen livahtamaan vastuusta. Ketä ihmettä mä yritän huijata? Jos mä kuvittelen pääseväni helpommalla jättämällä tän jutun nyt puolitiehen, tuun saamaan tän koko paskan eteeni vielä isommassa mittakaavassa.

Mun on niin helppoo olla täällä kotona. On helppoo kohdata ne ihmiset jotka itse haluaa ja säädellä vastaanottamaansa stressiä. Täällä kotona maailma ei ole todellinen, se on mun luoma ja kontrolloima. Mun omassa kuplassa mä voin olla rauhassa, luulotella itelleni, että kaikki on hyvin ja mä voin mainiosti.

Just joo.