Muljahti mieleen tää sepustus tässä yks päivä. Mä jotenkin vaan puotin tän jutun käsistäni, tuntu kai etten mä tarvia tätä henkireikää enää. Nyt mietin, että pitäskö tällä tuotokselle kirjottaa arvosensa loppu, niinko "missä hän on nyt" meiningillä.

Mä siis laskin tän hässäkän käsistäni reilu kaks vuotta sitten toukokuussa, tai niin ainakin toi viimesimmän päivityksen päivämäärä antaa ymmärtää. Mä en tietty mitään tarkkaa enää muista mitä sen jälkeen tapahtu, mut kohokohdat kyllä. Elikkä.

Mä kävin ne testit sillon keväällä 2009 ja ne anto tiettyjä viitteitä tietyistä asioista. Osa yllätyksiä osa ei. Mä kävin muutaman kerran vielä sillä ammatinvalintapsykolla ja se tavallaan autto mua tekemään konkereettisia päätöksiä mun tulevaisuuden suhteen. Osahan niistä suunnitelmista toteutu ja osa ei. En kyllä sano ettenkö olis yrittäny toteuttaa kaikkee sitä jonka päätin sillon, mutta elämä kun ei mee niinko elokuvissa.

Mut hei, ei mulle ihan huonosti käyny kuitenkaan. Loppukesästä 2009, heinäkuussa itseasiassa, mä hommasin työkokeilupaikan yhteen isohkoon lafkaan. Sain työkokeilusopparin sinne puolekstoista kuukaudeks ja sen jälkeen ne tarjos mulle määräaikasta sopimusta sinne. Mulla oli siis duuni. Seuraavaks mä yritin pariin otteeseen hakee alan koulutukseen, mut onni ei ollu myötä pääsykokeis ja varasijoille jäin, siis sillä ekalla kerralla, tokalla en päässy edes pääsykokeisiin ko ei riittäny paukku todistuksessa jolla hain. No mie jatkoin edelleen samas duunis määräaikasil soppareilla ja tykkäsin työstä.

Ko olin ollu vuoden talossa sain siirron toisiin tehtäviin, alkuun tuntu ihan kauheelle, ihan uudet jutut ja ihmiset, mut otin haasteen vastaan. Sillon mä tein päätöksen, soitin pomolle ja kysäsin oppisopimuspaikkaa. Se natsas kyllä. Nyt oon opiskellu vuoden oppisopimuksella ja noin puoltoista on jäljellä.

Huomannu, että tän opiskelun tiimoilta se sama suorittaja puskee pintaan, mut ei se mitään, hyvii numeroita ainaki tulee. Mitä mun masennusjuttuihin tulee niin moon voitolla mutten voittanu. Mut en ota ressiä, niin kauan ko olo pysyy näinki hyvänä moon tyytyväinen. Apaut vuos sitten yritin lopettaa noi mun pääkkeet. Hissukseen annosta pienentämällä, mut ko olin ollu kolme viikkoa ilman piti alottaa taas. Sen huomas mun parempi puolisko ja varsinki mä, olot alko tulla samantien takasin. Eipä siis mitään, ihmisellä uupuu serotoniiniä päästäänsä, joten annetaan sitä sille. Emmä aio kokee huonommuutta siitä että vedän lääkettä tähän vaivaan, hyvä vaan että moinen on keksitty.

Tosiaan koko härdellistä on se kolme vuotta jo. Koko se aika oli mulle kyllä käänteentekevä juttu. Mä en palautunu ihan samaks tyypiks sen jälkeen. Mut hei, onko niin tarkotuskaan? Mä en usko että on. Jos ihminen kokee noinkin voimakkaan kriisin ja muutoksen tarve fyysisellä ja psyykkisellä tasolla on noin suuri, niin lienen toivottavaaki, että ihminen muuttuis.

Se halvaannuttava antisosiaalisuuden kokemus jäi mun kaveriks jollain tapaa. Tosin ei se enää mua halvaannuta, moon oppinu elämään sen tosiasian kanssa, etten viihdy enää ihmisten parissa niin paljoa ko ennen. Mä hyväksyn sen piirteen itsessäni ja kuuntelen erakoitumisen tarvetta itsessäni, mä olen se ihminen nyt.

En mä tiedä olenko mä onnellinen, hetkittäin saattaa tuntuu siltä, mut ihan tyytyväinen mä olen. Mulla on mun perhe, koti, työ, opiskelut, ystäviäkin pari, elukat ja päämäärä.

Ois se paskemminki voinu mennä.

Meni viikonloppu. Kohta pukkaa uus. Menneestä weekendistä sen verran, että sairaan hauskaa oli, mut ainahan se on kotiin kiva tulla. Noi ei oikein noi isot mestat ole mun juttu, mut onneks Töölö on inhimillinen paikka.

Oli perjantaina sit tullu se mun työtodistus. Siinä oli nyt sitten eri päivämäärä, ko irtisanomislapussa ja mitä se juopposihteeri soitti. Mut lähempänä tää totuutta oli kuitenki, heitti vaan kolme päivää siitä, mitä siin lopputili-ilmotuksessa oli. Hauska yksityiskohta siin työtodistuksessa kuitenki oli. Mun ammattinimike oli vaihtunu. Ne duunit mitä mä olen siinä sivussa hoidellu, sen kaiken muun miljoonan asian ohella, onki nyt sen saatanan lapun mukaan, mun pääasiallinen duuni. Että semmosta. Jos ois pidemmästä pestistä ollu kyse, nostasin metelin. Mut nyt ei jaksa muuta ko vittuuntua moisesta. Tietty jos liitosta tulee ihmettelyä, pitää oikasta tää juttu. Ihme sakkia.

Mä jotenki aavistin, ettei sen sihteerin juttuihin voi luottaa. Tai sit ne oikas sen jutun, ko tajustavat virheensä. Ihan sama. Pääsis vaan eroon koko lafkasta. Mut vielä pitää oottaa palkkatodistus ja verokortti pois sieltä. Oiski ollu ihan liikaa jos ne ois saanu kaikki paperit kerralla kuntoon. Liittoon ois hakemus pitäny laittaa jo tovi sitten, mut mitenkäs laitat.

Mä olen tällä viikolla ravannu tuolla työkkäris kahtena päivänä. Vielä pitäs ensviikolla mennä johki työnhaun tehopäivään. Sit sais tän asian tiimoilta olla viranomaisilta rauhassa, sais itte miettii mitä tekee. Noi on noi työvoimapoliittiset toimenpiteet aika rasittavia ja unettavia.

Siittä tuliki mieleen että aamukahvi vois maistuu.

Kävin sitten väsäämässä testit. Kaksi tuntia sain menemään mokomaan koitokseen. Aika meni kyllä tosi nopsaan siinä penkissä. Kuun lopussa meen kuuntelemaan yhteenvedon. Oli se ammatinvalintaheppu laittana jotain "etumaksua" jo tuloksista mun säpöön, kun tuloksien selevittelyajan oli laittanu tulemaan. Mitään tarkkaa, ihan suuntaa antavaa vaan, eikä edes ylläri ollu se info.

Testi piti sisällään, persoonallisuusjuttuja ja intressit. Luovuuden osalta asiaa, sit tietty ne matemaattiset hässäkät ja avaruudellinen hahmottaminen. Toki oli sellasia typeriä kuvioitakin. Mustetahrat jäi uupumaan..hehehee. No, kuun lopussa mulle sit selviää mikä mun potentiaali on. Ja mietitään mitä sillä tiedolla tehdään ja mitä mun elinympäristö voi asian tiimoilta tarjota. Ei paljoa, sen tiedän, mut ei lannistuta vielä.

Kävin sit siellä kampaajallaki, kiva tukka tuli. Samalla tuli toteutettuu sen mun ex-työkaverin neuvo hyvästä masennuslääkkeestä. Ei ihan kosmetologi, mut sinne päin. Pitäskö jättää pillerit ko varmaan parannuin. Kampaajan jälkeen hyökkäsin nälkäsenä naapuritaloon Heselle, tilasin ruokaa ja muistin, että mun edellistä edellisen duunin työkamu saattas olla kadun toisella puolella hommissa. Pikanen tekstari ja jopas jotakin, pian mulla oli lounasseuraa.

Teki kyllä ihan sairaan hyvää tuulettaa vähän tota irtisanomishässäkkää sen kanssa. Tää tyyppi on niin järkevä ihminen, että musta ei tulis moinen, ees sadan vuoden terapian ja ihmepillerin jälkeen. Ainut asia mitä jäin kaipaamaan siitä duunista, oli just tää tyyppi. Onneks ollaan saatu pidettyy yhteyttä nää vuodet. Vaikka harvoin nähään, niin tarpeeseen aina tulee. Eikä meidän välille tule semmosta vaivaannusta, jatketaan siitä mihin viimeks jäätiin. Mut aina me syödään ko nähään?

Siis tää kampaaja ja Hesen mättöhän tapahtu ennen niitä testejä. Testin jälkeen painelin sit Lulun luo sen työpaikalle. Koukkasin mä kekepaketin kaupasta. Pari tuntii istuttiin ja juteltiin. Vaikka mä vietin siellä sen pari tuntii, niin en mä tarkalleen osaa sanoo, mistä me juteltiin. Eikä kai sillä mitään merkitystä olekaan. Mulla oli hyvä fiilis olla sen seurassa, levollinen. Tietty Lulu oli töissä ja välillä joutu hoitamaan töitään, mut ei se haitannu. Mut musta Lulussa oli jotain erilailla. Se oli jotenkin "tumma". Mä tiedän ettei se johtunu musta. Sen mieltä paino joku juttu, mut en mä alkanu sitä kaiveleen. Lulu on avoin ja rehellinen ihminen, se kertoo sitten ko on valmis. Tai sit se asia katoaa ennen sitä. Tietty se juttu voi olla sen terveysongelmat, mut nekin on selviimään päin, ei ne pitäs enää mietityttää niin pahasti.

Mä lähdin kotiin ja ennen ko istuin autoon Lulu sanoi, että pian lähdetään ulos yhdessä. Olen samaa mieltä. Meidän on pakko päästä tuulettumaan kahestaan.

Tämä on taas näitä itkeekkö vai nauraa keissejä. Puhelin soi viiden aikaan, katoin, että se kanttura sieltä ex-työmaan toimistolta soittaa (niin kutsuttu ystävä). Tietty vapaa-ajallahan se soitti, koska ei duunissa voi kännissä olla. Envei, se soitti ilmottaakseen, ettei se voi laittaa niitä mun papereita vielä, koska mun työsoppari on voimassa tän kuun loppuun??? Okeii. Mä että, no ei kyllä pitäs olla, että mun allekirjottamassa paperissa lukee, että soppari irtisanotaan 25.3. ja irtisanomisaika 1kk, eli Ojalan laskuopilla saadaan 25.4. Tää muija väittää, että eikäku he on toimistolla laskenu, että soppari umpeutuu toukokuun lopussa. Voi vittu joo.

Toimistolla on väkee ko pipoo, ekonomeja, insinöörejä, merkantteja, vittu ihan joka lähtöön ja ne ei osaa laskee 25.3. plus yksi kuukausi. Sit alko tää hyshys, no sä saat nyt sit kuukauden ylimäärästä palkkaa täältä. Lomarahat on tulossa tällä viikolla ja lopputili loppukuusta. Ollaan ihan hissukseen, parempihan se sulle. Mä että, kyllä mulle raha kelpaa, mut miten mä tän työkkärissä ja liittoon selitän? Mulla on paperi jossa lukee  toista ja te teette toista? Eiku sanot vaan, että nyt se työnantaja sano näin. Siis missä maalimassa nää tyypit elää? Ensinnäkin, mä en ois ollu sit töissä tätä pidennettyä irtisanomisaikaa, enkä sairaslomalla..mä oisin ollu rokulilla. Multa palais mun lomarahat noiden töppäilyjen takia.

Luuleeko se, että työkkärin kaltanen byrokraattinen paskakasa kuuntelee mun suusta jotain "mutku nyt se työnantaja sano näin" shittii?? No ei tod, nehän inhoo mua jo valmiiks. Niillä on se asenne, joka on muovautunu musta vuosien saatossa. Niitten silmissä mä olen keittäny koko sopan. Sain sanottuu, että tehkää mitä teette, mut laittakaa se työtodistus mulle ens maanantaiks. Mä olen saanu jo työkkäriin menoa muilutettuu odottamisen takia eteenpäin, nyt mulla on oltava se paperi.

Mä en jotenki luota ton ämmän juttuihin yhtään. Onneks saan (jos saan) se työtodistuksen, niin siinä ehkä ois nyt joku päivämäärä. Jotenki tuntuu epäillyttävälle mennä liitontoimistollekin kyselemämään neuvoo, ton puhelun perusteella. Toihan voi olla ton aivottoman kanan omaa väärinkäsitystä. No, se papru tulee, toimin sit.

Mulle tuli itselle heti mieleen, että ne yrittää paikata sen oman mokansa niistä maksamattomista lomarahoista. Ne joutuu kirjottaa mulle sen palkkatodistuksen ja siinä tulee näkymään millon mun lomarahat on oikeesti maksettu. Jos päivämäärät ei täsmää mun irtisanomiseen, voipi liitosta tulla sanktioo. Ne on töpeksiny ennenki liiton kanssa. Niillä töissä yli 10v ollu kundi, sai melkein fudua liitosta, ko palkanlaskija oli unohtanu tiilittää sen jäsenmaksun vuoden ajalta. Hieno jekku.

No oliks sillä muuta asiaa. Toki. Sit ko tää virallnen osio oli saatu "selvitettyy" se kysy miten mä voin. Ei kuulemma ollu tietonen mun sairasloman syystä. Mä oon sairaslomalla kuukaustolkulla, eikä se kysy multa mikä mulla on ja miten mä voin. Mut nytku se sai sen tietää, se oliki ihan kamalan huolissaan. Voiko enää feikimpää olla? No tietty se itekki on ollu tosi masiksessa välillä, no on, mä tiedän. Sillä on ollu sitä "en siivoa, en pese tukkaa, juon viinaa" masista. Se nainen on haukannu useemman ko kerran liian ison palan, jollon sen elämä menee sekasin, kun se ei pysty handlaamaan sen juttuja. No se kerto, että kun oikein on ollu pahoja masiksia, se on varannu kosmetologilta ajan ja se on auttanu. Oikeesti. Noi on just niitä. Vittu. Mut toisaalta, toi on ihan helvetin naurettavaa ja huvittavaa.

Se suositteli mulle psykodraamakurssia ja rentoutusterapiaa. Loppujen lopuks me juteltiin sen masennuksesta ja siitä miten hieno ihminen se on ja mitkä sen fiilikset on. Miks se niinko kokee, niinko tuntee. Se kerto mulle miten se on jättäny alkoholin ja miten ylpee se on itestää. Mä kuulin miten se veti ketjussa röökiä ja otti samalla huikkaa. Se puhelu kesti kaks tuntii ja mä seurasin sen humaltumista siinä samalla. Kaikki ne samat jutut käytiin läpi, joita jeakkaa sillon ko se dokaa. Lesboista veljenpoikien kautta hirvenlihoihin. Mä olen tuntenu sen 20 vuotta. Ko ihminen ei kehity, se jää sille tasolle missä se on kokenu olleensa vahvoilla. Kriisit tulee ja menee, niitä ei käsitellä, niissä vellotaan. Toi muija on henkisesti alle kakskymppinen.

Mä meen tänään potkii itteeni persuuksille. Mä olen tässä ja otan selville mihin mä todella pystyn.

Suunnitelmat muuttuu. Mä lähden Helsinkiin jo torstaina. Sattuuneesta syystä, joka ei kuulu tähän ja siks, että mä haluun pois täältä yhdeksi extrapäiväksi. Ei täällä kotona mitään kummaa ole tapahtunu, mä vaan tartten maisemanvaihtoa. Mä en pidä Helsingistä, mut mä pidän niistä ihmisistä siellä.

Mä varasin kampaajanki huomiseks. Käyn leikkuuttaa tän kuontalon ennen niitä testejä. Sopii mainiosti. Kampurilla käynti on yks rentouttavimpia juttuja maalimassa. Saan chillata hetken ennen koitosta. Mä olinki jo ihmetelly miks mua ärsyttää ihan suunnattomasti tää letti. Kaivelin sen mun ajanvarauskorttini esiin ja totesin käyneeni leikkuuttaa tätä viimeks puol vuotta sitten. Itseasiassa just ennen edellistä Helsingin reissua. Saapi taas kuosiin nää karvat.

Tuntuu rauhottavalle ajatellaki tuntien junamatkaa. Varaan mukaan jonku hyvän kirjan. Kerrankin maltan istua lukemassa. On pakko istua paikoillaan lukemassa. Torstaina ei liikkeellä ole varmaan vielä porukkaakaan, saan levittäytyy kahelle penkille. Paras ois, maksaaki niin ketusti.

Voi luoja ko mä olen väsyny. Viimeviikko tais tosiaan viedä mehut. Mä sain lupaamani hommat lauantaina valmiiks, äitienpäiväks niiko olin luvannu. Eihän se serkkutyttö niitä mun tuotoksia tullu sunnuntaina hakeen, kyllä mä sen tiesin, mut se oli periaatekysymys. Luvattu mikä luvattu.

Nyt musta tuntuu, ettei mikää uni maalimassa riitä. Nukuin viimeyönäki reilun 13 tunnin yöunet ja oisin voinu vaan jatkaa, mut pakko oli saada ittensä ylös. Ei mun fiilikset ole romahtanu enää sille alkuviikon tasolle, mut en mä tunne enää olevani niin positiivinen tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että ylihuomisen testitkin tulee olemaan resurssien ja ajan hukkaa, mä en suoriudu.

Mä olen jo pitemmän aikaa miettinyt niitä testäjä. Ne tuntu niin elintärkeille vielä jokuaika sitten. Nyt tuntuu, että ne tulee vetämään mut niin kovasti alas, että kolina vaan kuuluu. Mä olen kasannu itelleni jo hirmu paineet siitä koko systeemistä. Aika naurettavaa. Ne tulokset on mitä on, ne on sitä mitä mä olen. Mut toihan kai kertookin kaiken, mä en kelpaa itelleni. Mun pitäs olla parempi.

Miten hitossa mä saan itteni piristymään keskiviikoks, on tosiaan melkosta tyhmyyttä mennä haukottelemaan sinne kolmeks tunniks. Nyt tuntuu, ettei mikään mukavakaan saa mua innostumaan. Perjantaina pitäs hypätä junaan ja mennä sinne Helsinkiin. Mä menen, ei siinä mitään, mut toivon, etten mee pilaamaan ihmisten viikonloppua flegmaattisuudellani.

Ehkä tää tästä ko saan sen testiasian pois päiväjärkästä. Meen sen jälkeen tuulettaa päätäni Lulun luo. Juodaan pannullinen kahvia. Syödään paketillinen suklaakeksejä ja nauretaan. Ja Lulun koira istuu mun syliin ja rakastaa mua vaikka oisin miten pahvi. Whole lotta love.

Maanantaina tulee kaks viikkoa irtisanomisajan loppumisesta. Elikkä pitäs laitella lappuja liittoon, jos vaikka muutaman euron sieltä henkensä pitimiks sais. Tietty tässä on yks ongelma, mä en ole vieläkään saanu mun papereita duunista. Ne on tienny 1,5 kuukautta, että niiden pitää kirjottaa mulle palkkatodistus ja työtodistus. Toki työkkäriki mielellään työtodistuksen näkis.

No, tänään sit laittelin viestiä sinne toimistolle päin, että mä tarttisin mun paperit. "Pitää laittaa tulemaan..." jepjep, pistin oitis perään että, kiva kiitti. Mä en tiedä tajuuko ne pahvit siellä, että se on sarkasmia, mut vitunko väliä. Ne antaa mulle fudua, sit mun pitää anella mulle lain mukaan kuuluvat paperit sieltä erikseen. Ihme että toi koko lafka on enää pystyssä. Tosin kuulin juttua kyliltä, ettei se enää pitkään ois. En ihmettele.

Jos mä oisin vittumainen, usuttasin liiton sen paskaläjän kimppuun mun oikeuksien rikkomisesta. Lain mukaan mulle ois pitäny jo ajat sitten maksaa koko mun loppu palkka ja lomarahat..vielä uupuu puolen kuun palkka ja ne lomarahat. Mut miks vaivautua? Jos ne ei pysty maksamaan niin sit ne ei pysty, kai ne sieltä ajallaan tulee..ottakoon vaikka pikavippiä.

Ootellaan nyt sitten. Ei ne ihan maanantaiks kerkee, kun kakkospostissa laittavat kuitenkin. Sinkeetä tulee olemaan. Liitossa on tällä hetkellä 9 viikon viive hakemusten käsittelyssä. Son syksy pitkällä ennenko nään sentin jeesusta omalla tilillä.

Mä olen yllättyny miten suurta tyydytystä käsillä tekeminen on antanu mulle pitkästä aikaa. Mä olen vältelly noita hommia siitä lähtien kun ne jätin leipätöinäni. Niiden tekeminen on tuonu aina mieleen sen "epäonnistumisen".

Ihmisten on ollu aika vaikee ymmärtää sitä, miks mä lopetin ne hommat. Mulla oli töitä, niin paljon ko jaksoin/viitsin tehdä. Mä pystyin jopa valkkaamaan ne hommat mitä otan vastaan. Silti mä lopetin. Musta vaan ei ollu siihen duuniin. Mun luonteeni ei ollu sellasta työtä varten. Mä olen jotenkin kokenu sen epäonnistumisena. Mä epäonnistuin. Se hanke eteni loistavasti ja mä ryssin sen. Olen koittanu puhua itelleni, että nyt mä kokeilin onko se mun juttu ja totesin ettei, ei tartte miettii "mitä jos?". Mä en halua katua sitä etten edes yrittäny.

Ehkä mä alan antamaan itelleni vähitellen anteeksi ja luvan nauttia taas. Mä tiedän, että rakastan niitä töitä ja on tuntunu tosi haikeelle kokee niinkun on kokenu. Tää prokkis kuvastaa nyt sitä mun "uudelleen syntymää". Mä luon nahkani ja jätän taakseni mun vanhat viat. Okei, arvet saattaa olla vielä sisällä jossain, mut ei ne enää ihan pinnassa näy ja tunnu. Jopa on helvetin symbolista, jopa kornii!

Tänään tuntuu jo toisenlaiselle. Itseasiassa jo eilen illalla hokasin, että vitutus on tiessään. Päivään sisälty kaikenlaista, siis todellakin kaikenlaista. Mä en tiedä kiristikö mun hermoja toi lekuri vai Lulun tapaaminen...kumpaakin jännitin tavallaan. Mä jotenkin alitajusesti ootin, että sen suhtautuminen muhun ois muuttunu sen lomareissun jälkeen. Mut ei, Lulu oli se sama lämmin ihminen jonka mä tunnen.

Me istuttiin pari tuntii siinä kahvilassa ja juteltiin. Erikoista oli, että koko kuppila oli ko täyteen ammuttu, torilla oli joku tapahtuma samaan aikaan. Siinä täpötäydessä tilassa me juteltiin häpeilemättä ja välittämättä kuuleeko joku meidän jutut.

Vaikka musta tuntuu ettei mua ahdista enää, en mä ainakaan vielä ole sen pirteempi. Edelleen ootan että sammun tähän paikkaan. Silmät on raskaat ja vetiset, unihiekkaa täynnä. Ehkä se on vaan tää matalapaine. Vanha lonkkavaivaki anto kuulua itestään, niin ne vaan vanhan jäseniä alkaa kelit kolottamaan.

Täytyy kömpiä tekemään tästä jotain semmosta minkä olen luvannu tehä jo muutama vuos sitten. Äitienpäivä on mun viimonen deadline sen jutun suhteen. Mä tiedän miten hyvä fiilis siitä tulee mulle ja sille joka mun suoriutumista oottaa. Ja okei, ei ylimääränen rahakaan pahaa tekis.

No enpä tullu hullua hurskaammaks. Käppyrät oli kohdallaan. Mulla ei ole uniapneaa. No hyvä, vittumaista se ois letkut päässä loppuikänsä nukkuakin.

Sit päästiinki tähän iänikuiseen "kuinkas sun paino on päässy näihin lukemiin?". Mä vastasin, ai että miten se on päässy putoomaan näihin lukemiin? Venähti naama tohtorilta. Sanoin, että mun nukkuminen on ollu ihan yhtä huonoo, olenko mä ollu normaalipainonen tai reilu 20 kiloo tästä lihavampi. Ainut mikä on auttanu selkeisiin hengityskatkoksiin ja kovaan kuorsaamiseen, on ollu nielurisaleikkaus päälle kakskymppisenä.

Mut silti..pudota painoos, jo viiskin kiloa saattaa auttaa nukkumaan paremmin. Seelvä. Kaikesta tulee täydellistä ja ihanaa kun musta tulee laiha. Ei ole sotia eikä nälänhätää. Onko tässä maailmassa mitään vaivaa tai ongelmaa jota laihduttaminen ei parantas??